Ajatuksia kaupungin kulttuurivalmentajalta

Minulla oli kulttuurivalmentaja -pestin alussa ilo päästä työparini Maisan kanssa nauttimaan myös valmennettavana olemisesta: mm. Taidemuseo Onnin ja Pohjois-Karjalan museon ansioituneet työläiset kertoivat meille työstään ja työpaikoistaan asioita, joita me sitten pystyimme puolestamme jakamaan omalla tavallamme omille valmennetavillemme. Tämä antoisa - vaikkakin lyhyt - prosessi sai minut pohtimaan sekalaisen assosiatiivisesti muutamia asioita, joita seuraavaksi hahmottelen.

Valmentajan suhteessa valmennettavaan on usein ensisijaisena ajatuksena, että valmentaja tietää riittävässä määrin jotakin riittävässä määrin paremmin kyetäkseen kehittämään valmennettavaansa "eteen päin". Variaatio alkaakin sitten, kun kukin oman mielipiteensä mukaan ryhtyy kertomaan siitä, mikä heidän mielestään on tärkeää/tärkeintä. Ja monissa tilanteissa se on ilmaistavissa suhteellisen oikeaan osuvasti: 110 metrin aitajuoksussa on taatusti monia asioita, jotka tulee tehdä tietyllä tavalla, jotta suoritus onnistuisi mahdollisimman hyvin. Nämä asiat ovat opetettavissa ja niissä onnistuminen helposti mitattavissa: paras tulee ekana maaliin.

Taide tuo yhtälöön mukaan tulkinnan. On ihan sama miten ihanan väriset sortsit radan 6 juoksijalla on: jos muut ehtivät maaliin aiemmin, on hän viimeinen. Taiteessa - vaikkapa teatterin lavalla - jokainen katsoja voi nähdä asiat periaatteessa kuten haluaa. Näyttelijän onnistuminen ei olekaan enää vain sitä, miltä hänestä itsestään tuntuu, vaan jokainen katsoja on kriitikko ja jokainen kritiikki voi vaikuttaa näyttelijään. Tämä mentaliteetti koettaa välillä hiipiä urheiluunkin: "Pelitapahtumien perusteella Suomen olisi kuulunut voittaa: pitihän joukkueemme palloa hallussaan 65% prosenttia peliajasta ja suurimman osan siitä vastustajan puolustusalueella!" Mutta niin kauan kuin, sääntöjen perusteella, tehdyt maalit ratkaisevat voittajan, on moinen säälittävää urputusta.

Taiteista juuri kuvataide puolestaan lähestyy omalla tavallaan eniten urheilua. Väitän tämän johtuvan kahdesta asiasta. Ensiksikin maalaus nimenomaan naturalistisena JA "onnistuneena" on automaattisesti "hyvä". Aivan kuten urheilijan suoritus, sen ollessa parempi kuin muiden kisassa olleiden. Musiikissa, vaikkapa, voi artisti soittaa/laulaa kappaleen vaikka millaisella virtuositeetilla, mutta jos kuulija ei tykkää, niin "ei hyvä". "Onnistuneen" maalauksen aihe ei samalla tavalla vie pois teoksen arvoa katsojan silmissä. Toisaalta, jos kuvataide heittäytyy liian "vaikeaksi", me unohdamme tulkinnan yksilöinä ja hätäännymme tuntemattoman edessä, mikä voi ilmetä monin tavoin: abstraktin taiteen edessä saatamme lukkiutua, epätavallisten valintojen äärellä saatamme suuttua (meinasin ammoin itse saada puulaakiottelun katsomossa turpaani, kun innostuin kaverini kanssa kannustamaan suureen ääneen pelaajien ohessa pelivälineitä ja kenttää).

Lisäksi kuviota hämmentää kuvataiteen rahallisen arvotuksen kulku: Musiikkibisnes hehkuttaa eniten myytyjä levyjä ja hiukan kehuvia kritiikkejä; kuuntelijat kertovat suurina massoina toisilleen mistä pitävät ja miksi. Kuvataiteesta - ehkä osittain valokuvaa lukuunottamatta - puuttuu tällaisia kansanomaistavia käytäntöjä: Teinit eivät kelaa Isossa Myyssä, että "Kato hei täs ko mull on Artagrammiss Kujasalon uusin grafiikka. Eikö oo hieno!?!" Useammin kuulee kommentit, joissa päivitellään, miten siitäkin "taide"teoksesta on ikinä kukaan voinut maksaa sellaista summaa - lapsenikin osaisi töhertää moisen. Moista rahallista arvonnousua ei yhtälailla - jos aina ollenkaan - löydy muista taiteenlajeista. Vai milloinka olette törmänneet teatterin lippuluukulla esitys esitykseltä kohoaviin hintoihin. Monet taideteokset sen sijaan myydään aina uudestaan aina uudella ennätyshinnalla.

Ja sitten on vielä kuvataiteilijan ohuempi henkilökohtainen kontakti yleisöönsä. Yleensä asian ajaa pelkkä teos, jota ihastellaan/vihasteellaan museossa/galleriassa/tms. Tarvitsisiko, ja jos niin miten, kuvataiteilijankin joskus "nousta lavalle" ja antautua elävänä tekijäksi, tulkittavaksi ja arvosteltavaksi? Vähintään tuota tematiikkaa olen päätynyt pohtimaan kaikkien valmennettavien kanssa, mikä mielestäni kertoo jonkinlaisen tietoisen muutoksen tarpeesta väistämättömän, hitaamman kehityskulun ohessa. Mitä se sitten käytännössä on, voisi hyvinkin olla suhteellisen laajan edustajajoukon pähkäiltävissä - ja juuri siksi, sitä odotellessa, on oivallista tutustua miten tahansa päin aiheeseen paikkakuntamme oivallisissa museoissa. Sinä lukijani: Mene museoon! Tutustu esillä olevaan TAITEESEEN ja ole siitä mitä mieltä haluat, mutta älä ohita mitään olankohautuksella, vaan ole tietoisen aktiivinen - tykkäät sitten mistäkin tai et. Ihminen ei elä pelkästään leivästä eikä yleisurheilija hyppää pelkästään seivästä. Me olemme vuosisatojen saatossa antaneet ulkopuolellemme luvan päättää, mikä on arvokasta ja mikä ei. Me voimme ottaa sen luvan itsellemme takaisin - ainoa vaara sisältyy siihen, että otamme mukaan vimman laittaa asiat paremmuusjärjestykseen sen sijaan, että kukin keskitymme nauttimaan siitä, mistä itse eniten pidämme antaen sen legendaarisen kukkakedon kukkia täysillä :)

Kyösti Kemppilä
Kulttuurivalmentaja

Virginien viemää

Olen kirjoittanut teosten lainaamisesta ennenkin, mutta teema on aina ajankohtainen. 

Sydän tuppaa jättämään yhden lyönnin väliin aina, kun ensimmäistä kertaa huomaa, ettei tuttu teos roikukaan omalla paikallaan. Tälläkin hetkellä yksi omista lemmikeistäni, Alvar Cawénin Pariisitar, on lainassa Tampereen taidemuseon Elämänvirrassa-näyttelyssä.

Myös museomme toinen pariisitar, Albert Edelfeltin rakastettu Virginie on lähdössä matkalle.

Ihan pienestä reissusta ei olekaan kyse. Teos tulee nähtäville Ateneumin helmikuussa avautuvaan näyttelyyn Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875–1918. Ateneumista näyttely jatkaa vielä Norjan ja Tanskan kansallisgallerioihin.

Edelfelt maalasi kyseisen Virginietä esittävän muotokuvan tilaustyönä englantilaiselle herrasmiehelle 1883. Teos pysyi Englannissa 1930-luvulle saakka, jolloin Galerie Hörhammer hankki sen Suomeen. Arla Cederberg osti teoksen Hörhammerilta. Maalaus muutti Joensuun taidemuseoon Cederbergin kokoelmalahjoituksen myötä 1962.

Virginie on keskeisellä paikalla Arla Cederbergin kokoelmassa. Kuva: Eija Hiltunen.


Vaikka Virginien kasvot ovat monelle tuttuakin tutummat, naisesta itsestään tiedetään edelleen valitettavan vähän. Todennäköistä on, että Virginie oli Edelfeltin avopuoliso ja heillä oli myös yhteisiä lapsia. Sama nainen on toiminut mallina myös monissa muissa Edelfeltin maalauksissa. 

Nainen tunnetaan nykyään laajalti Virginienä, mutta se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä. Todellinen identiteetti ja naisen myöhemmät vaiheet Edelfeltin Suomeen palaamisen jälkeen ovat edelleen hämärän peitossa.

Varmaa kuitenkin on, että Edelfeltin kaunis maalaus ja Virginien arvoistuksellinen katse ovat puhutelleet Joensuun taidemuseon asiakkaita jo vuosikymmenien ajan ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Usein käy niin, että museovieraat tulevat Joensuuhun varta vasten Virginien takia. Toisaalta monille on iloinen yllätys, kun suosikkiteos löytyykin Joensuusta, kaukaa Kehä III:n ulkopuolelta.

Siksikin olemme sydän sykkyrällä pitkin syksyä miettineet, miten pariisittaren jättämä aukko Arla Cederbergin kokoelmassa ja yleisön sydämissä paikataan. Se jääköön vielä yllätykseksi, mutta kehotan kaikkia Virginien ystäviä suuntaamaan kulkunsa Joensuun taidemuseoon vielä tämän vuoden puolella. 

Menee nimittäin monta kuukautta ennen kuin maalaus on mahdollista nähdä näillä leveysasteilla uudemman kerran.

Hanna-Maija

Rokkia, rauhaa, treffejä & tenavia

Elän vakaasti siinä uskossa, että loppukevät on työni kiireisintä aikaa. Joka vuosi syys-lokakuussa saan todeta luuloni olevan väärä – tiivistahtisin kausi nimittäin osuu juuri siihen hetkeen, kun illat alkavat pidetä ja pimentyä.

Valitettavasti se näkyy paitsi täällä huvialustallani blogin puolella, myös yleisessä vireystilassa ja keskittymiskyvyssä, mikä puolestaan heijastuu ensimmäisenä uusien asioiden ideointiin ja toteuttamiseen.

Onneksi innokkaita tekijöitä löytyy myös muualta!

Joensuun kaupungilla on toiminut syksyn ajan ihan huippu Kulttuurivalmentaja-hanke, jonka tavoitteena on kannustaa etenkin haja-asutusalueiden asukkaita kaupungin kulttuuripalvelujen pariin. Toki tilaisuudet ovat avoimia ihan kaikille ja ymmärtääkseni asiakkaalle maksuton valmennus on kin herättänyt kiitettävästi kiinnostusta ympäri Joensuuta.

Kulttuurivalmentajat Kyösti ja Maisa ovat valmennettavineen jalkautuneet useamman kerran myös museoon ja sieltä syntyi kipinä myös marraskuun ilmaisille after work -tapahtumille. Mitäpä jos tuopillisen, kuntosalin tai kauppareissun sijaan viettäisikin työpäivän päätteeksi pienen hetken taiteen äärellä?

Kulttuurivalmentaja on paikalla museolla marraskuun jokaisena keskiviikkona klo 16-20 ja tarjoaa asiakkaille museokierroksen pienellä twistillä. Joka viikko on uusi teema, jonka pohjalta museon tarjontaa pohditaan ja tarkastellaan. Ihmissuhteet-teema ei vielä aiheuttanut yleisöryntäystä – joskaan 300 ykköset päällä juhlivan lyseolaisen keskellä tätä tuskin huomasi – mutta kolme kiinnostavaa valmennusta on vielä jäljellä.

Huomenna 11.11. teemana on Rokumentti-elokuvafestivaalin tunnelmissa katu-uskottavuus: miten monin tavoin museo onkaan rock, vaikka sitä ei heti tulisi ajatelleeksi!

18.11. teema on hiljentyminen. Valmentajan kanssa pohditaan muun muassa, miten taidemuseota voi käyttää hiljentymisen paikkana keskellä kiireistä arkea. 25.11. taas viritetään aivot lapsuuteen. Valmentajalta saa vinkkejä siihen, miten museon voi kokea yhdessä lapsen kanssa tai eläytyä museoon itse lapsen lailla.




Kierros ei maksa asiakkaalle mitään, valmennukseen tulevien ei tarvitse edes normaalia pääsymaksua maksaa. Kierroksen pituudenkin saa määritellä itselleen sopivaksi. Suosittelen lämpimästi siis piipahtamaan jonain kiinnostavana keskiviikkoiltana ja kokeilemaan rohkeasti keskustelevaa kulttuurivalmennusta.

Itse ainakin olen saanut valmentajien kanssa jutellessani kullanarvoista näkökulmaa museon kokoelmiin ja kuullut ihania tarinoita siitä, miten ensimmäistä kertaa taidemuseossa vierailleet ovat eri teokset ja museon kokonaisuudessaan kokeneet. Samalla on tullut käsiteltyä kaupungin muutakin kulttuuritarjontaa, muistin virkistäminen ja terveen uteliaisuuden herättäminen ei ole ollut siinäkään pahitteeksi.

Tämän uudelleen löydetyn innostuksen valossa lupaan, että museoiden blogikin päivittyy vastaisuudessa aktiivisemmin kuin neljän kuukauden välein.

Syysterveisin,

Hanna-Maija

Kohti rantatunnelmaa

Kesälomani on enää parin tunnin päässä! Iloista odotusta varjostaa pieni haikeus: ensimmäistä kertaa neljään vuoteen en nimittäin ole Lastenpopin aikaan töissä. Edellisinä vuosina olen päässyt nauttimaan pienten museovieraiden iloisuudesta ja tutkimisen riemusta - sekä tietysti askartelemaan ja valokuvaamaan mitä hurmaavimpia käpyeläimiä, keppinukkeja ja paperilohikäärmeitä. Nyt sitten pitäisi malttaa pysyä jotenkin pois tieltä. Huh!

Tiedostan kuitenkin, että työpaja jää hyviin käsiin, sillä viime vuodelta tuttu ohjaaja Maija on taas talossa ja apukäsinä häärii työpajaa jo viime viikosta valmistellut kesätyöntekijämme Sanni.

Vaikka kunnon uimakelit eivät ole vielä suvainneet ilmaantua tänne Pohjois-Karjalaan, työpajassa on mahdollista saada kiinni rantatunnelmasta. Paja kulkee tänä vuonna nimellä Elämää rantaviivalla: luvassa siis merihevosia, korentoja, kaloja, vaikka mitä! 




Sanni on tehnyt kierrätysmateriaaleista valmiiksi askartelupohjia pienimmille
työpajalaisille, isommat pääsevät leikkaamaan pohjansa itse.


Merellisiin tunnelmiin voi sukeltaa viileän kesän aikana myös Due Nelimarkka -näyttelyssä, jossa etenkin Riitta Nelimarkan työt hehkuvat välimerellisiä värejä - ja vilahtaapa teoksissa ihan meriaiheitakin.


Lähikuva teoksesta Every day the birth day! (2002)

Fotomontaasisarja La Valse tervehtii tulijaa heti ovella.


Kolme kaksipuoleista mobilea on karannut kattoonkin.


Vaikka Riitta Nelimarkan villit värit ja Eero Nelimarkan lyyriset muotokuvat ovatkin molemmat omilla tavoillaan puhuttelevia, omat suosikkini tässä näyttelyssä ovat Riitan Seitsemän veljestä -kirjan kuvituksessa käytetyt akvarellit 70-luvun lopulta. 




Muistan kirjan lapsuudestani, mummolasta: se oli samaan aikaan vastustamattoman kiehtova ja värisyttävän pelottava. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen sukupolvikokemus, sillä opastuksillani käyneet kolmekymppiset ovat kertoneet samankaltaisista muistikuvista. Huikeaa!

Lasten askarrellessa yhdessä ohjaajien kanssa vanhemmilla on siis oiva mahdollisuus verestää lapsuusmuistoja. Tietysti asiaan sopii palata myös työpajahuloinoiden jälkeenkin, joko rauhassa itsekseen tai vaikka koko perheen voimin, sillä näyttelyssä itsessäänkin riittää ihmeteltävää ihan kaiken ikäisille. 

Ja ties vaikka kuvitettu Seitsemän veljestä löytäisi tiensä kutittelemaan taas uuden sukupolven mielikuvituksen sopukoita!

Lomamielellä,

Hanna-Maija

Museouduinko?

Moikka! Tässä kirjoittaa siis työssäoppimassa ollut 18-vuotias Maiju, kuka opiskelee Otsolassa toista vuotta audiovisuaalista viestintää. Etsin keväällä toppipaikkaa Joensuusta, joten hain tänne. Nyt on viisi viikkoa harjoittelua takana, ja kuusi viikkoa lomaa edessä ennen kolmatta opiskeluvuotta.

Ensimmäinen päivä ei jännittänyt, olin vain tietämätön. Sain esittelykierroksen täällä, sekä Carelicumissa. Sain myös oman työpisteen, jonka valloitinkin nopeasti kaikella kameraroinalla. Ensimmäisen viikon aikana alkoi tottua rytmiin ja talon tapoihin. Opin, että portaat ovat huomattavasti kätevämpi ja nopeampi reitti kuin hissi ja ettei Kiasmassa kannata mennä reunimmaiseen naistenvessaan järkyttävän kokoisen oven "raon" vuoksi. Sain  myös neuvoja taiteeseen liittyen: jos aiot ryhtyä esimerkiksi taidemaalariksi, ei kannata käyttää halpaa paperia.

Tietyt tavarat ovat kulkeneet koko harjoittelun ajan mukana. Niistä merkittävin on pöydällä lojunut pikkurillini pituinen töppökynä, jolla kirjoitin väkisin viimeiset viisi viikkoa. Ylpeys ei vain antanut periksi vaihtamaan pidempään. Hyvänä kakkosena tulee oma kamerani, jonka akkua sainkin kulutettua kiitettävästi.

Harjoittelun aikana pääsin taltioimaan Carelicumin molemmat näyttelyt. Pidin kuvaamisesta, pidin näyttelyistä ja pidin ihmisistä. Viime viikolla niiden lisäksi kuvasin Penttilänrannan taideteokset. 








Koko harjoittelun aikana kaikista mieluisin tehtävä on kuitenkin ollut video, jota kuvasin ja editoin ainakin pari viikkoa. Kun astun tähän museoon, tulee rauhallinen mutta utelias olo. Sana mysteeri voisi kuvata sitä hyvin. Joten toivon, että edes osa siitä fiiliksestä näkyy videolla.




Nyt jätän tämän mielenkiintoisen talon, sympaattiset ihmiset ja viiden sentin töppökynän odoittamaan seuraavaa harjoittelijaa. Uskon, että voin sitten vanhana sanoa ylpeänä olleeni kahdeksantoistakesäisenä töissä juuri tässä  taidemuseossa.

- Maiju Laukkanen


Pariisitar peilissä

Museokaupat ovat ihania, lumoavia ja vaarallisia paikkoja.

En taida olla ainoa, joka varaa museoviisitistä erikseen aikaa - ja budjettia! - ostoksia varten. Houkutuksia en voi väistellä täällä töissäkään, vaikka kuinka yrittäisin silmäni niiltä ummistaa. Vastikään saimme Grace MP Muotoilun laukkuja Puodin valikoimiin ja niin keikkuu tämänkin museoassistentin olalla uusi kesäkassi jo toista viikkoa.

Itse tykkään eniten sellaisista museokaupoista, joissa museon omista kokoelmista on teetetty jokaisen kukkarolle sopivia vaihtoehtoja. Olen hassuna postikortteihin, magneetteihin, tiskirätteihin, karamellirasioihin ja kaikkeen muuhun pieneen sälään, jota voi kauempaakin kantaa itselle muistoksi ja toisille tuliaisiksi. Jostain syystä ne yleiset suosikkiteokset ja omat lempparit osuvat kuitenkin todella harvoin yksiin. Voi siis sitä riemua, kun itselle mieluinen teos löytyy kuin löytyykin vaikka magneettina kaupan valikoimista! 

Harvoin kuitenkaan tulee ajateltua niitä reittejä, joita pitkin tuotteet museokauppaan päätyvät: kenen ideasta ne ovat lähteneet liikkeelle, minkälainen suunnitteluprosessi niissä on taustalla tai kuka ne valmistaa. Kuluneiden vuosien aikana olen huomannut, ettei selkeää kaavaa ole. Esimerkiksi omaa suosikkiani, Bakkantti-mikrokuituliinaa tehtiin aikanaan harkiten ja lukuisten vedoksien verran. Joskus onnistunut tuote kuitenkin syntyy paljon kivuttomammin.

Olimme alkukeväästä tekemässä Puotiin uutta tilausta tutulta, ulkomaiselta tavarantoimittajalta. Museokaupasta vastaava työkaverini tekee tuotevalinnat etukäteen ja luottaa minun kielitaitooni tilausta tehdessä. Itse taas luotan puodin ja asiakkaat tuntevan työkaverin makuun ja tietämykseen, joten naputtelen tilauksen menemään sen kummempia kyselemättä.

Näin tehtiin nytkin. Ei aikaakaan, kun sähköpostiin alkoi ilmaantua pyyntöjä teksti- ja kuvamateriaaleista. Olimme ymmällämme, mutta kysymällä selvisi, ettei kumpikaan meistä ollut huomannut, että tilatuista tuotteista kaksi olikin ns. kustomointiosastolta ja ne saisi teetettyä vain museon omalla aineistolla.

Ensisijainen ajatus oli perua koko tilaus. Mutta sitten kahvikupposen äärellä alkoi kyteä ajatus: miksei kokeiltaisi omaa peiliä? Nyt olisi oivallinen mahdollisuus, kun tilauskin on jo tehty ja sama valmistaja tekee myös magneettimme, joiden laatuun olemme olleet tyytyväisiä. Tekstit ja kuva siirtyivät nopeasti maasta toiseen. Muutaman vedoksen ja yhden koekappaleen jälkeen myös valmis tuote asetteluineen ja väreineen löysi muotonsa.

Eli nyt meiltä löytyy magneettien, korttien, postituslaatikon ja muiden tuttujen tuotteiden lisäksi myös Virginie-taskupeili, joka toivottavasti löytää tiensä lahjapaketteihin ja matkamuistoksi pitkin kesää. Minun mielestäni siitä ainakin tuli varsin sievä!




Edelfeltin Virginie on meidän museomme kohdalla juurikin se yleisösuosikki museokaupan tuotteita ajatellen. Koska ainakin haluan uskoa, että jossain siellä on muitakin kaltaisiani, joiden kokoelmasuosikit eivät mahdu näiden "ilmiselvien" teosten joukkoon, haluan muistuttaa, että tässäkin suhteessa otamme toiveita ja ideoita vastaan!

Kesäterveisin

Hanna-Maija

Museokortti - kohta myös meillä!

Ottaen huomioon, että työtehtäviini kuuluu markkinointia ja työhistoriastakin löytyy kokemusta kaupan alalta, en ole kummoinenkaan myyjä. Jos siis tarkoitetaan jonkun tuotteen aktiivista myyntiä ja esittelyä vähän epäröivälle asiakkaalle.

Usein koen myös vähän vaivaannuttavana sen, kun joku aktiivisesti myy minulle jotakin. Hyvän myymisen ja tuputtamisen ero on hiuksenhieno ja myös henkilökohtainen. Se mikä toiselle on vielä ihan passelia tuote-esittelyä, voi toiselle olla jo todella tungettelevaa ja häiritsevää.

Myymistä kuitenkin helpottaa huomattavasti se, jos tuote on oikeasti omasta mielestä hyvä. Sellainen jonka itsekin mielellään hankkisi.

Viime viikolla kävimme Tuijan kanssa Museokortti-koulutuksessa Kuopiossa ja siinä sellainen tuote juuri onkin. Koko päivän antia ei kannata alkaa näin blogissa purkamaan, mutta parhaiden puolien tiivistäminen taitaa olla sekä tällaisen kirjoittamisen että hyvän myynnin ytimessä.

Koulutuksen lopulla meitä muistutettiin, että minimissään kannattaa asiakkaalle kertoa seuraavat asiat: hinta 54 euroa, voimassa vuoden, käy pääsylippuna liki 200 museoon ympäri Suomea. 

Ja siinähän se kaikkein olennaisin tieto tulikin. 54 euroa tuntuu Itä-Suomen hintatasolla vähän tyyriiltä – meidänkin peruslippumme on talvikaudella vain vitosen – mutta jos yhtään matkailee oman kaupunkinsa ulkopuolelle, hankinta on harkitsemisen arvoinen. Jo Pohjois-Karjalassa Musekortilla pääsee museoon myös Ilomantsissa, Lieksassa, Kolilla ja Nurmeksessa. Muista maakuntien ja pääkaupunkiseudun tarjonnasta puhumattakaan.




Kaikilla ei kortille ole tietenkään tarvetta ja aktiivisemmillekin museovieraille isomman summan maksaminen kerralla voi tuntua pahalta. Minusta silloin kannattaa jakaa summa pienempiin osiin ja tarkastella hankintaa sen valossa. 

Itse panostin pitkän harkinnan jälkeen ryhmäliikuntapaikan kausikorttiin alkuvuodesta ja laskin, että jos käyn tunnilla keskimäärin edes kahdesti viikossa kevään ajan, tulee se halvemmaksi kuin sarjalipuilla harrastaminen. Ja niinhän siinä on käynyt, että luvun hahmotettuani olen tanssinut, zumbannut, kiinteyttänyt, lihaskuntoillut ja pilatesrullaillut pitkin kevättä paitsi ”riittävän” määrän, monina viikkoina enemmänkin – joskus lyhyelläkin varoajalla muiden suunnitelmien peruuntuessa! 

Sama malli soveltuu muihinkin harrastuskuluihin, myös Museokorttiin. Kehotan ainakin kokeilemaan ajatusleikkiä.

Missä museoissa juuri sinä haluaisit käydä seuraavan vuoden aikana? Miten monta kertaa niissä pitää yhteensä käydä, että Museokortin hankkiminen kannattaa? Madaltuisiko kynnys tutustua myös muihin museoihin, vaikka aihepiiri ei olisikaan tuttu tai senhetkinen näyttely prioriteettilistalla ykkösenä? Tulisiko kortin myötä piipahdettua museoon myös silloin, kun ei ole aikaa nuohota koko tarjontaa läpi kerralla? Nämä ovat miettimisen arvoisia asioita.

Mikäli vaakakuppi painottuu kortin hankkimiseen, Museokortti tulee valtakunnallisesti myyntiin 5.5. Joensuussa sitä voi taidemuseon lisäksi ostaa Carelicumin tiskiltä. Näin äitienpäivän, ylioppilasjuhlien, valmistujaisten ja hääsesongin alla muistutettakoon, että kortti on voimassa ensimmäisestä käyttökerrasta (ei siis ostopäivästä), joten se sopii hienosti myös lahjaksi.

Katso lista koko Suomen Museokortti-kohteista: museot.fi/museokortti.

Kevätmielellä ja vähän myyntitunnelmissakin,

Hanna-Maija

Mobiiliviidakossa

Kehitys kehittyy ja minun tehtäväni on yrittää roikkua perässä. Olen kyllä nykytekniikan ystävä, mutta toisinaan hankinnoissani ja/tai oivalluksissani kaikkea muuta kuin aallonharjalla. Esimerkiksi älypuhelimen hankin vasta reilu vuosi sitten, vuosia uinuneen LinkedIn-profiilini puolestaan aktivoin viime viikolla.

Sama tuntuu vaivaavan vähän isommassa mittakaavassa työpaikkaani. Kiinnostusta ja oppimishaluakin löytyisi, mutta vaikkapa QR-koodijuna ehti puksuttaa Joensuun aseman ohi jo ajat sitten, emmekä koskaan hypänneet kyytiin. Muista mobiilisisällöistä puhumattakaan! Alkuvuoden huumassa päätin korjata asian vielä tämän kevään aikana.

Innosta puhkuen myös palaveerasin muutamia viikkoja sitten museoiden pelisisältöihin erikoistuneen firman kanssa. Kohtasin ystävällisiä ihmisiä ja karun viestin: pelkkä lisätieto ei enää nykykäyttäjille kelpaa, vaan sisällön tulee olla ensisijaisesti interaktiivista.

Ymmärrän ja ehdin innostuakin, mutta tosiasia on, että mieluiten etenisin askel kerrallaan, jotta pysyisin itse ja pitäisin työkaveritkin kartalla. QR-koodien teknistä puolta olen jo vähän silmäillytkin, mutta sisältö tuottaa päänvaivaa. Mikä näkökulma koodin takaa avautuviin linkkeihin tulisi valita? Hassuja anekdootteja teoksen historiasta, lisätietoa keräilijästä, makupaloja museon vaiheista, taidehistoriallisesti kiinnostavaa informaatiota vai kenties tätä kaikkea?

Sen verran pänkkä olen, että kun projektin menin itselleni kehittämään, se varsin todennäköisesti myös toteutuu – ennemmin tai myöhemmin. Oppia ikä kaikki, vaikka sitten vähän jälkijunassa. Tämä todettiin myös tänään iltapäivällä, kun opastin tulevan näyttelyn yhteistyökumppania ja vanhaa työkaveria Facebookin syövereihin. 

Lungisti meni oppitunti ja kaverin Facebookin käyttövarmuus lähti huimaan nousuun. Pitänee olla mobiilisisältöjen suhteen olla itselleen samalla tavalla armollinen kuin opastettavani. Huolella suunniteltu ja toteutettu sisältö palvelee kuitenkin kaikkia paljon paremmin kuin sormi paniikkinappulalla hutiloitu yksilö.

Aikaa on, sillä aineisto itsessään ei ole menossa yhtään mihinkään. Sitä paitsi sunnuntainen vierailu juuri uudelleen avatun Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn toimi myös tervetulleena muistutuksena siitä, että teos kyllä puhuu puolestaan ilman krumeluurejakin. Seuraava tavoite omalla tekniikkataipaleella onkin hengitellä ja kehittää ideoita rauhassa.

Aivoriihen pitäminen yksin on kuitenkin vähän puuduttavaa hommaa. Mikäli sieltä bittiavaruudesta löytyy museoiden mobiilisisältöihin myötämielisesti suhtautuvia lukijoita, otan kaikki mahdolliset vinkit ja kehitysideat tälläkin saralla ilolla vastaan! Jos julkinen kommenttiosio kammoksuttaa, sähköposti tavoittaa (etunimi.sukunimi@jns.fi).

Hanna-Maija

Tuhatvuotiset sukset ja laserpyssy

Tokkopa arvasi hiihtelijä 1100-luvun Pohjois-Karjalaisella suolla sivakoidessaan, että liki tuhannen vuoden päästä hänen jalkoihinsa kiinnitetyt laudanpätkät päätyvät lasivitriiniin kaiken kansan kummasteltaviksi. Näin kuitenkin kävi, ja niinpä nämä 1950-luvulla löydetyt muinaissukset löytyvätkin nyt Pohjois-Karjalan museon uutuusnäyttelystä "Suomen suksi- Suksisepästä teolliseen muotoilijaan".

 Muinaissuksi ei vielä aivan modernia suksea muistuttanut, ja näinpä näyttely paljastaakin meille suksen muodonmuutoksen lankunpätkästä nykyaikaisen virtaviivaiseksi urheiluvälineeksi.




 
Joskohan se oikeilla voiteilla vielä luistaisi..?


Ajankohdan huomioon ottaen näyttelyyn liittyy luonnollisesti myös ampumahiihto. Museovieras pääsee katsomaan Kaisa Mäkäräisen ja Mari Laukkasen uraan liittyviä esineitä ja muistoja, samoin kuin kikattelemaan menneiden vuosikymmenten kisamuodille. Näyttelyn katselijat pääsevät myös itse kokeilemaan kuinka helposti taulut löytyvät tähtäimeen Eko-Aims Oy:n ekoaseilla. Näistä aseista ei oikeita panoksia lennäkään, vaan ammunta tapahtuu optisesti lasereiden avulla.



Nämä ja muut hiihtäjäin tyylinäytteet kuluneiden vuosikymmenten ajalta saattaisivat nykypäivänä herättää hilpeyttä kanssakilpailijoissa



Vierailu Suomen suksi-näyttelyssä on oiva tapa virittäytyä kaupungin vallanneeseen ampumahiihtotunnelmaan. Oikein kova kisafani käy tietenkin myös valokuvaamassa oman tai kaverinsa huikean kisatuuletuksen näyttelystä löytyvillä palkintokorokkeilla. Kannattaa ainakin, sillä kaikkien instagramissa hashtageilla #Pohjoiskarjalanmuseo #celebration jaettujen tuuletusten joukosta arvotaan uusi omistaja Ski Wax Vauhti suksivoidepaketille. Tämän lisäksi kaikista parhain ja riemukkain kuva voittaa KSF Sport Oy:n Järvisen sukset!

Torilta jo kaikaa musiikkia, huomenna avajaiset jee!
Mahtavaa, joskin vähän harmaata päivää kaikille, toivottavasti huomiseksi saadaan nätti ilma!

- Samu

Sukellus nykytaiteen saloihin

Kun viettää normaalisti viisi päivää viikossa työpaikalla, silmittyy hyvin ympäristöönsä ja tietää heti, jos joku on vähän vinksallaan. 

Joskus aina hämmentääkin, kun seinältä on hävinnyt teos ja paikalla ammottaa tyhjä tila. Vaikka joka kerralla sydän jättää yhden lyönnin väliin, tähän mennessä kaikki "kadonneet" ovat lähteneet lainaan ja viimeistään seuraavana päivänä tilan onkin täyttänyt jo uusi teos.

Harvemmin kuitenkaan isompia muutoksia ehtii tapahtua ilman, että sen rekisteröisi välittömästi.

Tällä viikolla vietin kaksi päivää pelastuslaitoksella ensiapukoulutuksessa. Kun tulin torstaina takaisin töihin, museolle oli avautunut uusi näyttely.

Eihän se tietysti yllätyksenä tullut ja valmistelujakin ehdin todistaa hyvän aikaa, mutta kyllähän se aika vekkulilta tuntui kävellä aamutuimaan keskelle valmista näyttelyä. 

Roger Gustafsson on muokannut muumihahmoisista säästölippaista hauskan opastuksen modernismin ja nykytaiteen historiaan. Lopputulos hykerryttää niin lasta kuin aikuistakin.












Muutama tyyliniekka on sujahtanut myös kokoelmien joukkoon. Etsiminen onnistuu kätevästi aarrekartan avulla!



Palkitsevinta on ainakin minulle ollut tunnistaa tuttuja taiteilijoita muumihahmon avulla. Täytyy silti tunnustaa, että sen verran on aukkoja tietämyksessä, että otan syventävän oppitunnin ilolla vastaan. Näyttely on esillä toukokuulle saakka. Ehkä siihen mennessä hanskassa on jo jokainen näyttelyn taiteilija, tai ainakin muurahaiskorennon leijonanosa.

Koska jaettu ilo on tässäkin tapauksessa ehdottomasti paras ilo, suosittelen ottamaan kaverin mukaan ja sukeltamaan nykytaiteen saloihin yhdessä. Miten olisi vaikka ystävänpäivänä? 14.2. taidemuseoon pääsee kaksi kaverusta yhden hinnalla!

Hanna-Maija

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...