Näkymättömän maailman ihmeellisiä näkyjä

Näyttelytiedotus saa toisinaan ainakin tällä museoassistentilla sormen suuhun – vaikka teksti kiinnostavan aiheen ympäriltä syntyisikin kivuttomasti, parhaatkaan pressikuvat yleensä vangitse taideteoksen tai esineen henkeä ja näyttävät lehdessä painettuina elottomilta. Ymmärrettävää? Kyllä. Harmillista? Ehdottomasti. Tavoitteenahan on herättää yleisön mielenkiinto ja tiedonjano.

Tällä hetkellä taidemuseossa on esillä pressikuvia ajatellen vielä normaaliakin suurempi pähkinä purtavaksi: meneillään olevassa Mielen alkemiaa -näyttelyssä Jaana Partanen tutkii paljain silmin näkymätöntä maailmaa ja sukeltaa mielen ja tietoisuuden arvoituksiin. Välineenä taiteilijalla ovat uskomattomat, värikkäät 3D-valokuvat, jotka muuttuvat katsojan vaihtaessa paikkaa! Tässäpä sitä ollaan, normaaliakin enemmän pyörällä päästään.

Silmää kuvat hivelevät perinteisellä 2D-tekniikallakin. Efekti ei kuitenkaan voi olla sama kuin silloin, kun kuvassa olevan henkilön katse seuraa käytävällä tai tausta "liikkuu" vaivihkaa silmien vaellellessa pitkin teosta.

3D-valokuvateos sarjasta Mielen alkemiaa 2011 © Jaana Partanen

Mielen alkemiaa -näyttelyn aika (20.4.-19.5.) on muuten sitä luokkaa, joka tunnetaan englanniksi hienolla ilmauksella "blink and you’ll miss it". Nyt kehotankin laittamaan vikkelästi jalkaa toisen eteen ja suuntaamaan nenän kohti taidemuseota, ettei ota aikailu päähän sitten jälkikäteen.

Mielestäni Partasen teokset taustoineen vaativat jonkin verran makustelua ja sulattelua. Neljä viikkoa saattaa näin vapun korvilla sujahtaa tosiaan ohi kuin silmänräpäyksessä, mutta jos sitä kerran potkii itsensä liikkeelle, ehtii näiden viikkojen aikana onneksi tulla pureskelemaan näyttelyn sisältöjä uudemmankin kerran.

Hanna-Maija

ps. Partasen näyttelyssä pohditaan mm. aivojen ja mielen suhdetta ja kuvissa on käytetty hyväksi lääketieteen kuvantamisen tekniikoita, toisin sanoen kuvamateriaalia ihmisen sisältä. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa makaavan vartalon värityksenä on syöpäsoluja. Tämän (ja alkavan viikonlopun) kunniaksi yritin viljellä tekstiin kehollisia kielikuvia ja sanavalintoja. Papukaijamerkki kaikki bonganneille!

Museokokoelmat - täältä ikuisuuteen

Hesari on kiintoisasti viime aikoina nostanut keskusteluun tärkeitä museoasioita. Ensin pohdittiin sitä, ovatko museot lapsiystävällisiä vai -vihamielisiä paikkoja, ja nyt lauantain Hesarin avattuani löysin Kaisa Viljasen lauantaiesseen, jossa käsiteltiin museoiden kokoelmia ja niiden säilyttämistä hyvinkin kiintoisasta näkökulmasta, nimittäin kokoelmista tehtävien poistojen kautta.

Museoiden perimmäinen tarkoitus on toki säilyttää esimerkkkejä elämästämme, kulttuuristamme ja arkipäivästämme aina sinne hamaan tulevaisuuteen asti, ehkä joku sanoisi jopa ikuisesti. Tosin kolmen miljardin vuoden päästä aurinko joka tapauksessa haukkaa tämän meidän pallomme, joten jossain vaiheessa myös museoiden kokoelmille koittaa loppu. Mutta kyllähän se nykyihmisen perspektiivistä lähes ikuisuudelta tuntuu, kun yrittää ajatella elämää kolme miljardia vuotta eteenpäin...

Mutta onko millään tavalla realistista edes ajatella, että joku esine säilyisi muuttumattomana ja moitteettomana iäisyyden. Tällainen ajatus tuntuu jo lähtökohtaisesti hieman, etten sanoisi hassulta. Eikö kaikella kuitenkin ole alku ja loppu, näin myös esineiden elinkaarella? Jos ajatellaan sitä esine- ja taideteosmäärää, mitä ihmiskunta ehtisi tuottaa tämän nykyisen tavarataivaan lisäksi esimerkiksi kolmen miljardin vuoden aikana, ja vaikka tästä objektimäärästä vain promillen murto-osa kerättäisiin museoiden kokoelmiin, niin aikamoisen paksun tavarakerroksen voisin kuvitella maapallomme pintaa kiertävän kolmen miljardin vuoden kuluttua.

Tottahan lähtökohtana täytyy olla se, että esineitä ja teoksia säilytetään mahdollisimman hyvin mahdollisimman pitkään, mutta ei kai kuitenkaan ikuisesti. Niin kiehtova kuin se ajatus voikin olla nuoruutta ja ikuista elämää tavoittelevassa kulttuurissamme, jotakin pysyvää elämästämme löytyy: museokokoelmat! Vaikka museot keräävät meidän kaikkien, niin sinun kuin minunkin, yhteistä kulttuuriperintöä, niin rajansa kaikella. Jos museoiden on jo nyt vaikea löytää tiloja kokoelmilleen, niin entä sitten sadan, kolmen sadan, kolmen tuhannen tai kolmen miljardin vuoden päästä?

Jos esimerkiksi jokainen suomalainen valitsisi omasta elämästään yhden esineen museon kokoelmaan, siis vain yhden esineen, syntyisi tästäkin jo yli 5 000 000 esinettä käsittävä melkoinen jättimuseokokoelma. Ja kuitenkin jokainen näistä esineistä kertoisi aivan yhtä arvokasta tarinaa vuoden 2013 suomalaisesta kulttuurista.

Kerätäkö vai ei kerätä, siinä pulma. Säilyttääkö vai ei säilyttää, siinä pulma.

Ulla

Tervemenoa ikävä!

Kevään kunniaksi kolmannen kerroksen Studiossa on ollut esillä Kyllä ketuttaa! -näyttelyssä Hannu Riikosen ja Reetta Gröhn-Soinisen humoristisen naivistisia veistoksia. Sen myötä esille on päässyt myös pitkästä aikaa rakastettu kokoelmasuosikki, Riikosen Tervemenoa ikävä.

Riemukas veistos kävi edustamassa kanssamme viime kesänä myös Karjalan messuilla. Siellä hyväntuulinen ja rehevä alaston nainen kirvoitti hiljaisena aloituspäivänäkin kiitettävän määrän kommentteja. Supliikkia kysyttiin siinä vaiheessa jo messuemännältäkin.

- Siekö se oot ollut tässä mallina?
- No siinähän se on minun vaimo ollut mallina!
- Miten te ootte tämän minun kuvan tänne saaneet?

Veistos näyttävästi spotissa messuympäristössä. Kuva: Ville Moilanen.

Kohteliaisuuksia vai ei, se lienee sekä sanojan että kuulijan korvien välissä. Kyllä saattaisi ketuttaa huonompana päivänä! Parempina onneksi lähinnä naurattaa. Messuympäristössä tilanne oli kommentista ja sen sanojasta riippuen paikoin haastava, paikoin hersyvä.

Ensimmäinen kommentti oli helppo kuitata olankohautuksella, olinhan nelivuotias veistoksen valmistumisen aikaan. Toinen olikin haastavampi eikä marssijärjestyksestä ollut varaa poiketa: ensin kurkistettiin vieressä seisovan vaimon ilme, jatkotoimenpiteet harkittiin sen mukaisesti. Viimeinen kommentti kertoi jo sen verran letkeästä huumorintajusta, että jutusteltavaa riitti pitemmäksikin aikaa.

Maltillisemmassa valossa taidemuseon Studiossa.

Reagointikykyä on nyt näyttelyn myötä verestetty taas asiakaspalvelutiskissä. Yksi asia kuitenkin yhdistää: oli ajatus mahdollisesta mallista mikä tahansa, tavallisimmin veistos herättää iloisesti paistavan kevätauringon tavoin hilpeyttä ja hyvää mieltä. Tervemenoa talven pimeys, harmaus ja ikävä, tervetuloa kevät, valo ja elämänilo!

Hanna-Maija

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...