Perinteistä joulua

Viime päivinä kahvipöytä- ja lounaskeskusteluissa näin joulun kovaa vauhtia lähestyessä ovat vahvasti tulleet esille erilaiset joulunviettotavat. Kuka syö joulupuuron aattoaamuna, kuka jouluaamuna? Laitetaanko puuroon luumusoppaa vaiko kanelia ja sokeria vai perinteisesti voisilmä? Entä onko jouluaterialla kinkkua, karjalanpaistia, kalaa vaiko jännittävän modernisti seitanpaistia eli kasviskinkkua? Missä vaiheessa joulukuusi kannetaan sisälle sulamaan? Käydäänkö haudoilla jo heti aamupäivällä vai vasta illan hämärässä? Ja se joulusauna, ennen vai jälkeen joulupukin vierailun? Vaikka jokaisella tuntuu olevan oma tyylinsä juhlistaa joulua, niin yhtä kaikki jokainen haluaa tiukasti pitää kiinni niistä tavoista, jotka ovat aina siihen omaan joulunviettoon kuuluneet.

Tottahan se on, että ihmiset tarvitsevat rituaaleja, vakiintuneita tapoja toimia erilaisissa tilanteissa. Mitäpä siitä maanantaiaamun töihin lähdöstä tulisi ilman niitä joka maanantaiaamu toistuvia rituaaleja? Tuntuisiko joulu siis joululta, jos sen viettoa ei ohjaisikaan tarkasti määritellyt, jopa ritualistiset toimintatavat? ”Kun se puuro on aina syöty aattoaamuna kello kymmenen, niin se syödään tänäkin vuonna. Ja lahjat aukaistaan kello kuusi, niinhän ne on aina aukaistu.”

Vaikka maailma ympärillämme muuttuu hurjaa vauhtia, on elämässämme jotakin pysyvää: joulunviettotavat. Aika lohdullinen ajatus eikö totta? Mutta siitäkin huolimatta ajattelin itse kokeilla tänä vuonna hieman uudenlaista lähestymistapaa jouluun: ehkä jätänkin sen joulupuuron sinne jouluaamuun ja avaankin lahjat jo ennen joulusaunaa, ja kaipa sinne hautausmaalle ehtii sitten iltahämärissäkin eikä heti sen joulurauhan julistuksen jälkeen…


Joulumieltä ja joulun valoa toivotellen,
Ulla

Yhteistyötä rajan ylitse

Zdrastvuite! Hyvää päivää! Näin itärajalla on syytä osata ainakin muutama sana venäjää. Kun valitsemme kesätyöntekijöitä museoihimme, on valinnassa yhtenä tärkeänä kriteerinä edes auttava venäjän kielen taito. On kohteliasta, että asiakaspalvelussa oleva henkilö osaa venäjää. Viime kesänä bunkkerimuseolla ja taidemuseolla kesätyössä olleet, ja venäjänkieltä taitaneet, nuoret saivat paljon positiivista palautetta kielitaidostaan - kuten museommekin venäjänkielisestä palvelusta. 

Matkailijoita rajan takaa tulee kaupunkiimme säännöllisesti pitkin vuotta, ja tiettyinä juhlapyhinä normaalia viikkoa runsaammin. Täytyy myöntää ettei ole päivääkään, ettei Joensuun kaduilla tai liikkeissä kuulisi venäjää. Myös museoissamme vierailee venäläisiä matkailijoita, ja tämän takia näyttelyjen infokielet suomen lisäksi alkavat olla vakiona englanti ja venäjä. 

Yhteistyö Venäjän Karjalan museoidenkin kanssa on viime aikoina lisääntynyt roimasti. Kuluvan vuoden alussa alkoi Pohjois-Karjalan museossa kaksi EU-rahoitteista, Karelia ENPI CBC- ohjelman hanketta: Museum Hypertext ja Museum for family. Ensimmäisessä hankkeessa luomme Karjalan tasavallan Kansallismuseon kanssa muun muassa yhteistä Open Karelia – tietokantaa, teemme kulttuurireittikierroksia ja toteutamme nettisivuston Sortavalasta. Jälkimmäisessä hankkeessa taasen toteutamme yhteisiä pedagogisia sisältöjä sekä teemme tiettyjä uudistuksia Matkalla Karjalassa –perusnäyttelyyn ja Mukulakadulle. 

Ensi vuonna yhteistyömme Venäjän Karjalan eri toimijoiden kanssa tulee suuren yleisön tietoisuuteen näyttelyjen avulla, sillä toteutamme ns. Karjala –sarjan. Avaamme Pohjois-Karjalan museossa helmikuussa valokuvanäyttelyn, jossa esitellään kesällä 2013 kuvattuja koteja, ihmisiä ja maisemia sekä Pohjois-Karjalasta että Venäjän Karjalasta. Hieman keväämmällä näyttelytilan valloittaa Äänisellä oleva ainutlaatuinen kulttuurikohde: Kizhi, ja kesällä on vuorossa näyttely Sortavalasta - sekä sen suomalaiselta että sotien jälkeiseltä, neuvostoliittolaiselta / venäläiselta ajalta. Myös taidemuseon kesän 2014 päänäyttely – Nikolai I – poika, isä ja keisari – tulee rajan takaa Pietarista. 

Hankkeiden ja näyttelyjen myötä alkavat sekä venäläiset kollegat niin Petroskoissa, Sortavalassa, Kostamuksessa kuin Karhumäessä ja Pietarissa tulla tutuiksi, samoin heidän työskentelytapansa että kulttuurieromme. Hankeneuvottelujen keskellä putkahtaa monesti esiin uusia ideoita yhteisistä näyttelymahdollisuuksista. Ja miksei niitä nousisi, sillä onhan meillä yhteinen karjalainen kulttuuri ja runsaasti molempia alueita koskevia historiallisia tapahtumia. Niin, ja kielitaitokin alkaa vähitellen kehittyä niin, että erotessa voimme hihkaista: Dasvidanja, paka! Näkemiin ja moikka!

Tarja Raninen-Siiskonen

Raunin aikamatka

Museoliitto lanseerasi alkukesästä Propagandaprojektin: tarkoituksena oli houkutella suomalaisia museoita kokeilemaan uudenlaisia verkkomarkkinoinnin keinoja.

Lomakaudesta ja erilaisista tapahtumista johtuen mennyt kesäkin oli kiireinen, eikä ylimääräisille projekteille tahtonut löytyä aikaa, vaikka hauskalta heti korvissani kuulostikin. Oman loman tiimellyksessä ehdin jo unohtaa koko projektin, kunnes alkusyksystä innostuin kuokkimaan Pohjois-Karjalan museon propagandaideapalaveriin.

Ja onneksi menin! Kuvat Rauni Rauniorotasta aikamatkailemassa läpi taiteen vuosisatojen alkoivat vilistä päässäni kuin harvinaisen vetävä Dr Who -jakso konsanaan (suosittelen esimerkiksi mainiota Vincent-jaksoa, jossa tohtori matkustaa van Goghin avuksi vuoteen 1890). Eipä siinä muu auttanut kuin yrittää kanavoida ajatukset storyboardiksi, niinhän ihan oikeitakin elokuvia tehdään.

Minkä kuvataiteilija maailma onkaan minussa menettänyt!
Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Kauniina syyskuisena aamuna Ulla ja J-P jalkautuivat Raunin kanssa Pohjois-Karjalan museon puolelta taidemuseolle ja napsimme kuvia Raunista suunnitelmieni pohjalta.

Niinhän siinä kävi, ettei päässäni vinhaa vauhtia pyörinyt scifi-elokuva ei siirtynyt tosimaailmaan ihan niin kivuttomasti kuin olisin toivonut ja tohtorin kulkupeli Tardiskin jäi askartelematta. Vaan ei ole hätä tämän näköinen! Juonellisen minielokuvan sijaan ajatus alkoi muotoutua animoiduksi kuva-albumiksi ja kun kesätyöntekijämme Anni alkoi pohdiskella ihan ”konkreettisen” kuva-albumin mahdollisuutta, palaset loksahtivat paikoilleen.

Tässä lopputulos:


Isomman version kuva-albumista voi katsoa täältä.

Onneksi Museoliitto ystävällisesti jatkoi kilpailuaikaa, että minun kaltaiseni mattimyöhäisetkin ehtivät mukaan. Eikä mennyt edes hilkulle! Taisin lähettää albumin matkaan jopa yhdeksän tuntia ennen määräaikaa. Ei tässä nyt sentään mitään amatöörejä olla, hehheh.

Kaikkiaan projektiin osallistui 44 eri työtä, jotka on koottu Propagandaprojektin Facebook-sivulle. Joensuusta on mukana taidemuseon lisäksi niin Pohjois-Karjalan museo kuin Mukulakatukin. Klikkaa siis itsesi projektin sivuille ja äänestä suosikkiasi! Aikaa on 30.12. saakka.

Koska kiireisellä mallillamme oli kerrankin aikaa poseerata rauhassa, otimme kuvia ihan reippaalla kädellä. Kuvasadosta löytyikin lukuisia ihania otoksia, joita ei voinut käyttämääni polaroidformaattiin mahduttaa. Tulevia käyttömahdollisuuksia miettiessä tässä muutama maistiainen blogin lukijoille.



Hauska projekti kaikin puolin ja Rauninkin kanssa tuli vietettyä laatuaikaa pitkästä aikaa. Nyt vielä pitäisi muistaa, ettei sysäyksen uusien kanavien kokeilemiseen tarvitse aina tulla ulkopuolelta. Mikäs minua ehtiessäni estää sitä videomaailmaa vielä valloittamasta, vaikka Propagandaprojektiin se ei enää ehdikään!

Ja vielä loppuun rohkaisun sananen: aina kannattaa yrittää, vaikka taidot ja resurssit eivät olisikaan ihan ykkösluokkaa. Olin joskus ihan kelvollinen piirtäjä, mutta vuosia kestänyt harjoituksen puute on tylsistyttänyt kynän ja pahasti. Mutta eipä sitä tarvitsekaan aina runoilla kuin Runeberg tai piirtää kuin Picasso saadakseen ajatuksensa välitettyä muille. Tästä toimii esimerkkinä yksi suosikkiruuduistani kuva-albumissa.



Kuvatkin otettiin ihan tavallisella Canonin pokkarilla. Yes we can!

Hanna-Maija

Leikkien pimeyttä vastaan

Kylläpä on harmaata, pimeää ja ahdistavaa. Kuinkahan moni on tämänkin fraasin ehtinyt marraskuun alkajaisiksi lausua, ja kuinka monta kertaa.

Harmaata on, kyllä, ja pimeää, mutta on se kumma, ettei tämä pimeys koskaan lapsena haitannut menoa. Päinvastoin juuri tämä lumeton, pilkkopimeä aikahan oli mitä kiehtovinta ja innostavinta, ei muuta kuin lamput mukaan ja pihalle!

Meidän kulmilla ehdoton suosikki juuri tähän lumettomaan aikaan oli lamppunen, tai tuttavallisemmin lamppis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin simppeli leikki, mutta kuitenkin niin jännittävä. Vähän niin kuin kymmenen tikkua laudalla, mutta ilman sitä lautaa ja niitä tikkuja. Ja erityisen jännittävän pelistä teki se, jos joku oli saanut uuden hienon taskulampun, jota sitten ringissä ihailtiin, ehkä myös hieman kadehdittiin.  Ei siinä mitään älykännyköitä tarvittu, paristoilla toimiva taskulamppu oli sellaista high techia, että heikompia saattoi jopa hirvittää.

Ja jos oikein hurjiksi heittäydyttiin, niin ensin luettiin kummitustarinoita Noidan käsikirjasta, ja sen jälkeen lähdettiin pihalle pimeyteen taskulamppujen kanssa housun lahkeet tutisten ja pihakuusia peläten. Mutta hauskaa oli, eikä pimeyden ahdistavuudesta tietoakaan.

Lapsilla on ilmiömäinen kyky löytää asioista, niin kuin nyt tylsääkin tylsemmästä marraskuusta, aina ne hauskat puolet. Ehkäpä se on se leikkimielisyys ja mielikuvitus, joka saa näkemään asiat aina parhain päin. Eihän pimeyden tarvitse olla vain pimeyttä, sehän on vain omasta mielikuvituksesta kiinni, mitä pimeydessä näkee.

Tästä nerokkaana aasin siltana: jos kaipaat leikkimielisyyttä, iloa ja valoa marraskuuhusi, niin osallistupa tulevan viikon lauantaina 16.11. Leikkipäivään Mukulakadulla, Perheentalolla ja Kaupunginteatterissa. Leikkipäivästä löydät hieman lisätietoa täältä. Tarkempaa infoa tulossa piakkoin, seuraahan tiedottelua.


Ulla

Elävä museo

Syksyn koittaessa monet museonjohtajakollegat miettivät tulevan vuoden haasteita: millaisia näyttelyitä ja millaista toimintaa pitäisi olla, että saavutettaisiin mahdollisimman paljon kävijöitä ja tätä vuotta suuremmat tulot.  Kuluva vuosi on jo itsessään ollut haasteellinen, kun kesken vuoden on jouduttu tekemään erilaisia vähennyksiä esimerkiksi aukioloissa tai palkkakuluissa.  Ja tätä tuntuu tapahtuvan Joensuun lisäksi monien muidenkin kaupunkien museoissa! Ja haasteet sen kun jatkuvat ensi vuoden osalta: meillä visaisempi kysymys on Pohjois-Karjalan museon ja taidemuseon tilojen yhdistäminen. Asia ei ratkea yhdellä, tuskin toisellakaan palaverilla. Museoiden välillä on välimatkaa muutama sata metriä ja toistemme tiloihin emme millään mahdu. 

Sillä välin kun asiaa pohditaan, toiminta jatkuu pitkälti entisenlaisena, mutta vielä tarkempaan mietittynä ja karsittuna. Viime aikoina museolaisista on kehittynyt aikamoisia hankeideaattoreita. Monien asioiden läpiviemiseen tehdään hankkeita, joiden avulla turvataan esimerkiksi tiettyyn näyttelyyn liittyvät työpajat, näyttelyn uudet osiot tai muut oheistoiminnot. Ja hankerahoja anotaan eri tahoilta. 

Kansainvälisiäkin hankkeita on miettivä ja anottava myös niille rahoitusta. Joensuussa suunta on kuin itsestään selvä – rajan takainen Karjala ja Venäjä.  Onnistuimme vuosi sitten saamaan kaksi ns. ENPI-hanketta läpi ja nyt teemme yhteistyötä Venäjän Karjalan museoiden kanssa (Museum for family ja Museum hypertext -hankkeet). Näiden hankkeiden myötä voimme esitellä ensi vuonna Pohjois-Karjalan museossa Karjala-sarjan. Karjalaa erottaa tänäkin päivänä raja, mutta onneksi sen ylitse voi tehdä yhteistyötä.  Yhteistyön voimasta kertoo sekin, että hankkeiden ulkopuolella tuotetaan lisäksi ainutlaatuinen näyttely Sortavalasta. Näyttely kertoo kaupungista niin sen suomalaisajalta kuin sotien jälkeiseltä ajalta. Keskustellessamme Sortavalasta venäläisten kanssa, huomasimme kaupungin olevan molemmille osapuolille nostalginen! 

Hankkeiden lisäksi museoiden toimintaa sävyttävät laajat yhteistyöverkostot. Näyttelyitäkään ei tehdä pelkästään oman henkilökunnan voimin, vaan apuna käytetään asiantuntijoita sekä järjestöjä.  Carelicumissa – Pohjois-Karjalan museossa avattiin lokakuun alkupuolella Lapsuus-näyttely, jossa yhteistyötahoja on useita: Plan, Reilu kauppa ry, Rankidsin Pakko lähteä, pakko pärjätä -hanke sekä kuvanveistäjä Tarja Malinen. Lapsuus-teeman parissahan riittää monella taholla tehtäviä, sillä valitettavasti kaikkien lapsuus ei ole onnellinen.  

Museoiden toiminta on myös muuttunut oheistoimintojen suhteen. Siinä missä reilut kymmenen vuotta sitten tehtiin vain näyttely, niin nyt sen lisäksi pitää tarjota erilaista oheistoimintaa: tapahtumia, työpajoja, luentoja, seminaareja. Lapsuus-näyttelyyn onkin tarjolla runsaasti erilaisia työpajoja sekä koululaisryhmille että avoimia draamakierroksia yleisölle. Mutta tarjoamme myös erilaisia tapahtumia. Onhan tutkija Markku T. Hyyppä todennut, että harrastukset ja erilaiset vierailut kulttuurikohteissa pidentävät ikää. Tulevana viikonloppuna voi itse kukin pidentää omaa ikäänsä ja vähentää omaa stressikäyräänsä vierailemalla taidemuseossa, jossa järjestetään KAAMOS-tapahtuma: tarjolla on monenlaista elämystä näin pimeänä ja loskaisena ajankohtana.

Tarja Raninen-Siiskonen

Kaa(m)oksen keskeltä

Laiska töitään luettelee vai miten se meni? Kieltämättä aina välillä tekisi mieli - lähinnä silloin, kun eteen tupsahtaa poikkeuksellisen kaoottinen viikko. Kuten nyt.

Tällä viikolla avattiin taidemuseon vuoden viimeinen päänäyttely, johon liittyvä normaali tiedotusrumba on jo itsessään melkoinen ralli. Lisäksi oli minun vuoroni huolehtia Kulttuuriklubin uutiskirje kuntoon ja museoliiton propagandaprojektiin tekemäni hassuttelu on vielä pahasti kesken. Valmistelemme myös kovaa vauhtia lokakuun viimeiselle viikonlopulle syystapahtumaa, jonka markkinointi on jo hyvässä käynnissä. Välissä normaalit työtehtävät, muutama iltatilaisuus, kaikenlaista pientä säätöä ja vielä kylään pyrähtäneet sukulaiset ja voin sanoa, että olen melko pyörällä päästäni.

Mutta eivätkös blogit ole olemassa sitä varten, että niihin voi vuodattaa päänsä tyhjäksi? Käytänkin tilaisuuden hyödyksi ja jäsennän syystapahtumaa niin itselleni kuin teille lukijoille. Kaikki voittavat! 

Uusi syystapahtumamme kulkee siis teemalla Kaa(M)os ja Monarkian Jussi teki meille ihan mahtavan logonkin:



Poikkitaiteellisessa kulttuuripläjäyksessä on mukana kulttuuria laidasta laitaan. Musiikkipuolelta kuullaan esimerkiksi Eläimen akustinen keikka, konservatorion musiikkiesityksiä ja Anna Fältin lauluimproja. Tanssia edustavat Anna Venäläisen ja Mari Kortelaisen maistiaiset marraskuun kiertue-esityksistä, Mira Laakkosen tanssi-improvisaatio ja Itä-Suomen katutanssiyhdistyksen hip hop -esitys. Juhlasalissa on esillä AMK:n lyhytelokuvia ja multimediaesityksiä, jonka lisäksi sunnuntaina nähdään Nalle Puh -näytelmä lapsille ja lastenmielisille. Saatiinpa varmistettua Kokonaisvaltaisen Elämän Tutkimuskeskuksen, tuttavallisemmin KETKu:n, performanssikin. 

Paikalla on Ukrin runokioski sekä muotokuvapiirtäjä, joka piirtää mangatyylisiä pikamuotokuvia halukkaille. Luvassa on myös ylioppilasteatterin näytelmä päivässä -projekti, jossa valitaan teksti, jaetaan vastuualueet, hankitaan tarpeisto, harjoitellaan ja vielä esitetäänkin uutukainen näytelmä yhden päivän aikaa. Eri työvaiheisiin pääsee yleisö osallistumaan halutessaan.

Itse pääsee osallistumaan paitsi näytelmän tekemiseen, myös erilaisiin työpajoihin. Tarjolla on sarjakuvatyöpaja, neulegraffitityöpaja ja hip hop -työpaja, jossa opetellaan hip hop -tanssin perusteita. Lisäksi sunnuntain puupiirrostyönäytöksessä voi halutessaan kokeilla välineitä ja tekniikkaa. Koska kesällä kaupunkilaisia ihastuttanut Café Pihalla -väki tulee pitämään kahvilaa museolle tapahtuman ajaksi, voi välillä huilia kahvikupin äärellä ja sitten taas jatkaa esitysten ja työpajojen ihmettelemistä.

Toki myös museon omat kokoelmat ja näyttelyt ovat avoinna tapahtuman ajan. Innolla odotankin, miltä ne näyttävät tapahtumien ja esitysten keskeltä tarkasteltuna! Bonuksena kolmannen kerroksen Studioon on rakenteilla uusi näyttely, jossa tutkitaan valoa pimeydessä ja liikettä valossa. Sopii kaamosaikaan kuin nenä päähän, väittäisin.

Itse menisin ainakin hyppelehtimään hip hop -työpajaan ja siitä kaffen ja runokioskin kautta kuuntelemaan Eläin-yhtyettä. Tekisipä mieli kokeilla siipiäni myös teatteriohjaajana edes pienen hetken. Tapahtuman muilla puuhanaisilla, Outilla ja Ullalla, taitaa olla ihan eri valinnat, enkä kyllä voi syyttää, sen verran hienon kattauksen olemme saaneet kasattua. Olen vilpittömästi innoissani siitä, että meillä on mahdollisuus tarjota kaupunkilaisille tällainen tapahtuma - ja vieläpä normaalin museolipun hinnalla. Jos on siis allekirjoittaneen tapaan päässä ruuhkaa tai vaikkapa syysväsymystä ilmoilla, tulkaahan karkottamaan ne kanssamme!

Tapahtumaan on vielä pari viikkoa, joten nyt on palattava täältä blogosfääristä takaisin ilmoitusvalmistuksen kiehtovaan maailmaan. Suklaalähetyksiä otetaan vastaan.

Hanna-Maija

ps. Tapahtuman löytää nyt myös Facebookista!

Lapset museoon rajat ylittävän yhteistyön avulla

Toissa päivänä, keskiviikkona juhlittiin Eurooppalaisen yhteistyön -päivän merkeissä, näin myös Joensuussa. Kauppakeskus Iso Myyssä oli esillä kaiken kaikkiaan 18 Suomen ja Venäjän rajan ylittävää hanketta, joita rahoitetaan Karelia ENPI CBC -ohjelmasta. Jos tämä rahoituskanava on täysin tuntematon, lisätietoja ohjelmasta ja hankkeista löytyy täältä: http://www.kareliaenpi.eu/. Kannattaa käydä tutustumassa, sillä hankkeiden kirjo on hyvin laaja, aina kulttuurin kautta hyvinvointiin ja terveyteen, luonnonvarojen kestävästä käytöstä matkailuyhteistyöhön ja niin edelleen.

Pohjois-Karjalan museo oli näyttävästi mukana päivässä kahden Karelia ENPI CBC -ohjelmaan liittyvän hankkeen puitteissa: Museum Hypertext ja Museum for Family. Kiireisille kauppakeskuskävijöille tarjottiin mahdollisuutta osallistua kukkilintu-askarteluun ja tutustua näin kauppareissun lomassa yhteen karjalaisen kulttuuriperinnön piirteeseen. Mutta miksi juuri kukkilintu-askartelu? Siksi, että karjalainen kulttuuriperintö ja sen välittäminen lapsille on keskeinen teema Museum for Family -hankkeessa, jonka tavoitteena on kehittää lapsille ja lapsiperheille suunnattua museotarjontaa ja tehdä pieniä muutostöitä sekä museon perusnäyttelyssä että Mukulakadulla nimenomaan lapsiasiakkaita silmälläpitäen. Tätä kehitystyötä tehdään yhteistyössä venäläisten kollegoiden kanssa hyviä, ja miksipä ei myös niitä vähemmän hyviä, kokemuksia ja käytäntöjä puolin ja toisin jakaen.

Kukkilintu-tuotoksia

Kehitystyön alkusysäyksenä on toiminut keväällä toteutettu kävijäkysely, jonka avulla kartoitettiin lapsiperheiden näkemyksiä ja toiveita museoon ja Mukulakatuun liittyen. Kävijäkyselyn tulokset olivat museon ja Mukulakadun kannalta ilahduttavan rohkaisevat. Asiakkaat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä siihen toimintaan ja niihin oheistapahtumiin, joita Mukulakatu ja museo lapsiperheille tarjoavat.  Mukulakatua ja museota pidettiin lasten kannalta sopivina ajanviettopaikkoina ja inspiroivina ympäristöinä, ja mikä eritysesti ilahdutti meitä museolaisia oli se, että yllättävän moni lapsiperhe oli löytänyt Mukulakadun lisäksi Carelicumista myös museon näyttelyt. Erityisen sykähdyttävää vastauksissa näin museotädin näkökulmasta oli se, että kukaan vastaajista ei pitänyt museota konservatiivisena tai vanhanaikaisena paikkana, vaan ennen kaikkea paikkana, jossa voi viettää vapaa-aikaa ja oppia uusia asioita.

Vaikka kyselyn perusteella voisi sanoa, että moni asia on jo hyvin, niin onneksi aina voidaan asioita tehdä myös hieman paremmin, näin myös meillä museossa. Jotta museosta ja Mukulakadusta tulisi ehdottomia ykkösiä lasten ja lapsiperheiden vapaa-ajanviettopaikkoina, oli vastaajien toiveissa muun muassa lisää osallistavaa lastenkulttuuria, esimerkiksi erilaisia työpajoja ja eri teemoihin liittyviä lasten opastuskierroksia museon näyttelyihin. Lisäksi näyttelyiden teemojen toivottiin aika ajoin huomioivan erityisesti lapsiasiakkaat ja heidän kiinnostuksen kohteensa entistä paremmin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta lapsia huomioivasta näyttelystä toimii kesäinen näyttelymme Lennossa, linnut Carelicumissa, joka osallisti kaikenikäisiä kävijöitä monin eri tavoin unohtamatta kuitenkaan tiukkaa faktatietoa; sehän on viime kädessä se museonäyttelyiden perusta.

Vastasiko yllä oleva ollenkaan sinun mielikuvaasi museosta ja Mukulakadusta? Oletko täysin eri mieltä? Eipä hätää, jos olet, niin suuntaa kulkusi välittömästi kohti Carelicumia, vastaa kyselyyn ja kerro oma mielipiteesi. Ideoita ja ajatuksia otamme vastaan vielä lokakuun ajan.


Ulla

Kasiluokkalaisia ja kaikkea muutakin Kui? -näyttelyssä, osa 2

Kuukauden aikana silmieni edestä on vilistänyt tuhatkunta 14-vuotiasta pohjoiskarjalaista nuorta. Kansansivistystyön nimessä ylioppilaat Estola ja Lampinen ovat saaneet kunnian johdattaa nuorisoa suomalaisen nykytekstiilitaiteen parissa. Pääasiallinen tehtävämme on ollut siis vahtia, ettei kukaan pyyhi nenäänsä viskoosiin. Anni oli jo museo-opastuksia vetänyt kehissä kivettynyt konkari, oma turnauskestävyyteni kehittyi huippuunsa viimeistään ensimmäisen viikon jälkeen ja nyt museopedagoginen oikea koukkuni saa levätä ainakin seuraavaan kesätyöpaikkaan saakka. Lasten kanssa on mukava tehdä töitä, mutta uskotteko, että suomalaisen tekstiilitaiteen kirjo ei innostanut kaikkia ihan tasavertaisesti. Minusta oli ihanaa nähdä kuitenkin joka päivä aitoa intoa.

Useimmat ryhmät onnistuivat salaamaan innostuksensa opastuskierroksen ajan, mutta työpajassa voodoo-nukkeja ja rautalankamörköjä väkerrellessä lapset eivät enää voineet hillitä itseään. Museon projektihuoneen valkoiset seinät muuttuivat muutamassa viikossa hillittömäksi, mielikuvitukselliseksi ja asteittain vinksahtaneeksi kollektiivitaideteokseksi. Kasien pajojen lisäksi projektihuoneen työpaja on ollut koko näyttelyn ajan kaikille museovieraille avoin ja nuoren vimman lisäksi seinille on päässyt julkisuuden henkilöidenkin töitä. Vanhin pajassa työskennellyt oli 99-vuotias mummo, joka seisoi topakasti omin jaloin ja antoi puikolle kyytiä ja me parikymppiset istuimme ja ulvoimme selkäkipujamme. Nuorin oman elämänsä tekstiilitaiteilija oli parivuotias herra Iivari (nimi muutettu), joka äitinsä avustuksella taiteili helmistä, pihjalan oksasta ja rautalangasta lentokoneen.

Oppaan töiden ohella olemme Lampisen kanssa istuneet myös taidemuseon projektihuoneessa ja väännelleet rautalankaa naamat punaisina sekä hikipäissämme repineet matonkuteita materiaaleiksi kasipajoihin. Tuhratessani itkuisena ala-asteen käsityötunneilla korkeintaan välttävän arvosanan ansaitsevia töitä en olisi koskaan uskonut päätyväni paikkaan töihin, jossa repisin nöttösiä kilpaa kollegani kanssa. Riemastuin myös huomatessani, että osaan virkata muutakin kuin ketjusilmukkaa. Lapsuuden traumat raastoivat vielä sen verran, että neulepuikkoihin en tarttunut. Projektivetäjä Päivi Saarelma on silti oikeassa haastaessaan museonkävijöitä eheyttävään käsityökokemukseen. Minä, joka olen aina vihannut kaiken maailman rättikässää, jätän nyt harmistuneena kaikki kesken jääneet luomukseni tänne viimeisenä työpäivänäni ja toivon, että ne ovat vielä tallella kun ensi viikolla tulen vielä käymään ainakin vertaisvirkkuussa. Suosittelen lämpimästi kaikille tätä avointa työpajaa, Kui? -näyttely on auki 29.9. saakka.

Lämpimiä muistoja herättää jo nyt eritoten mitoiltaan 1,8 x 35 metrisen kalaverkon ripustaminen seinälle. Kyseinen toimenpide vaati henkilönosturilla ajamaan opettelemista minulle, joka en ole koskaan ajanut autoakaan. Opastäti tarttuu kuitenkin ennakkoluulottomasti myös miesten töihin. Verkko tuli tarpeeseen, koska nyt näyttelyä jäljellä ollessa pari viikkoa, projektihuone tursuaa toinen toistaan hurjempia murmeleita.

Kaverukset ja taka-alalla kuuluisa kalaverkko

Talon historia kaiken tämän päälle tuntuu hurjalta. Katsellessani kuinka 14-vuotiaat pojat kisusivat keskenään museon juhlasalissa ja söivät tyytyväisinä eväitä en voinut olla ajattelematta lasten päiden yllä tekstiä: ”Rauha siunaa sukupolvien työn ja uhrit” ja sen molemmin puolin talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden entisen poikalyseon oppilaiden nimet. Vastakkaisella seinällä ovat kaatuneet sisällissodasta. Niin valuu aika tämänkin rakennuksen läpi.

Toisaalta sukupolvikokemus sai taas uuden ulottuvuuden tänään, kun Päivi piti opastuksen päiväkotilaisille, jotka silmät pyöreinä ihmettelivät Heli Ryhäsen Plan B -veistosta, joka oli jonkun mielestä ”hämähäkkimajavamies”. Kahdestakymmenestä päiväkoti-ikäisestä lähtee suorastaan räjähtävä into, kun koko lauma pääsee työskentelemään yhdessä. Alakerran päätyhuoneen vaikuttava väri- ja valomaailma saa isommankin museovieraan hiljaiseksi. Kaikenkaikkiaan Kui? -näyttely on täynnä erilaisia maailmoja, jotka aukenivat päivä päivältä enemmän.

Sateenkaariponi ihmettelee Janna Syväojan veistoksia

Lassahtanut melkein-hyvä-muisto jäi kulttuuriministeri Arhinmäen vierailusta. Paven piti tulla nypläämään pitsiä meidän kanssamme, mutta valitettavasti aikataulut eivät antaneet periksi. Siitä lähtien olen ollut itselleni vain neiti ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola. Ansiokasta oli, että Arhinmäki paneutui Parafestin työpajoihin, jotka oli järjestetty taidemuseon tiloihin. Tänä vuonna Arhis oli festivaalin suojelija.

Täällä opin taas paljon. Naulasin peukaloon ja jatkoin töitä. Nolasin itseni teinien nähden ja opastin muina miehinä. Tämä on myös hurjan kiva ympäristö tehdä töitä niin ihmisten kuin puitteidenkin puolesta, saatan lähettää tänne jopa postikortin.

Kiitos. Kumarrus. Ja ihmiset, menkää katsomaan Kui? -näyttely. On yhtä hyvä kuin isolla kirkolla.

Terveisin Anna ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola

Kasiluokkalaisia Kui? -näyttelyssä, osa 1.

Noin viikko sitten aloitin kuukauden mittaisen ”kesätyöni” Joensuun taidemuseo Onnissa. Niin, voikohan tätä nyt enää kesätyöksikään kutsua, kun aamut alkavat pikku hiljaa taittua viilenevään ja syksyn tuoksun tuntee jo ilmassa. Voisihan tätä pitää siinä tapauksessa jopa syksytyönä!

Olen aikaisemminkin työskennellyt erilaisissa museoissa oppaan tehtävissä, ja ilahduin kovasti, kun oppaan pestiä tarjottiin minulle keväällä kaupungin kesätyöhakujen päätyttyä. Opastaminen on oikein mukavaa puuhaa: paitsi, että saa nauttia päivät pitkät omasta, ihastuttavasta äänestään, voi myös tarjota museon asiakkaille mielenkiintoisen matkan teosten ja museoesineiden olemukseen. Itse pidän ainakin siitä, kun joku on kertomassa, mistä kulmasta tätäkin teosta olisi syytä katsoa, ja osaa valottaa teosten merkitystä syvemmin. Miksen siis itsekin tekisi parhaani oppaan roolissa.

Pääasiallinen tehtäväni on tämän kuluvan kuukauden ajan opastaa maakunnan kahdeksasluokkalaisia, jotka vierailevat taidemuseon Kui? -näyttelyssä. Myönnettäköön,omista kahdeksasluokkalaisajoista on jo ehtinyt vierähtää tovi. Ei siis mikään ihme, että viime tiistaina jännitys tuntui aivan vatsanpohjassa asti, kun minä ja opastoverini Anna Estola odottelimme ensimmäistä opastettavaa ryhmäämme saapuvaksi. Ajatukset kiisivät nopeaan tahtiin: osaankohan kertoa kaiken tarpeellisen ja kiinnostavan, pystynkö täyttämään ryhmän odotukset ja saamaan sen mielenkiinnon? 

Onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. Ensimmäisen ja sitä seuranneen toisen ryhmän opastuksella oli itse asiassa oikein rattoisaa ja oli ihanaa huomata, kuinka nuoret oikeasti keskittyivät teoksiin ja opastukseeni. Erityisesti ensimmäisen ryhmän kanssa muistan sen, kuinka Pauliina Turakka-Purhosen Lucia –veistos teki heihin lähtemättömän vaikutuksen. Lopettaessani kertomuksen Lucia-myytistä, jonka mukaan neito lähetti omat silmänsä yli-innokkaalle kosijalleen, ei salista kuulunut pihaustakaan. Toinen hieno hetki sattui eilisellä opastuksella, kun eräs nuori miehenalku tiedusteli totisin kasvoin, että onkohan taiteilija itse syönyt kaikki nuo karkit, joiden käärepapereista Virpi Vesanen-Laukkanen on tehnyt Juhlapuku –teoksensa.

Tukimateriaaleina otuksissa käytettiin mm. rautalankaa.

Kui? –näyttelyn opastuksen jälkeen kasiluokkalaisemme pääsivät päästämään oman luovuutensa valloilleen juhlasalissa pidetyillä työpajoilla. Avustamassa heitä oli itseni ja opastoverini Annan lisäksi Päivi Saarelma ja Samuli Härkönen, ja tarkoituksena oli valmistaa joko suurennettu ötökkä Heli Ryhäsen Plan B –teoksen inspiroimana, tai sitten toteemihahmo Tuija Teiskan naisryhmän innoittamana. Oli hulvatonta seurata, kuinka pienen alkukankeuden jälkeen nuoret innostuivat askartelemaan toinen toistaan hienompia otuksia. Näin poropeukalona tunnettuna en pysty muuta kuin ihailemaan heidän aikaansaannoksiaan.

Nuorten hienoja käsityötaidon näytteitä.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten tekstin yhteyteen liitetyitä kuvista kukin voi ihailla nuorten kätten jälkiä. Tulee itsellekin sellainen olo, että tästä tulevasta kuukaudesta on tulossa työteliäs ja eritoten luova "kesätyö"kuukausi.

Matonkuteet taipuvat käärmeeksikin.

Luovin terveisin,
Anni Lampinen

Elokuu Mukulakadulla


Heinäkuun viimeisenä päivänä saavuin ensimmäistä kertaa Mukulakadulle kesätöihin. Muut työntekijät ottivat minut ystävällisesti vastaan ja tutustuttivat leikkipaikan toimintaan. Pian rakentelinkin jo pahvilaatikosta kiiltävänpunaista Mukula-tv:tä.

Ensimmäisinä työpäivinä näin, kuinka lapset leikkivät kadulla posteljoonia, laivassa merirosvoja ja taloissa kauppiaita ja kahvilanpitäjiä. Minä ryömin jälkikäteen pikku taloissa järjestelemässä paikkoja ja etsimässä piilotettuja leluja. Vaikka minun pääni onkin saanut matalista ovenkarmeista jo monta kuhmua, lapset ottavat pienistä leikkipaikoista kaiken ilon irti.

Kuhmuistani huolimatta, tämä on yksi mukavimpia kesätöitä, mitä minulla on ollut. Ilmapiiri on rento, työkaverit mukavia ja luovuuttaan saa käyttää vapaasti. Olen viettänyt paljon aikaa askartelupöydän ääressä tarjoten kartonkiperhosia, -lehtiä ja -keijuja lapsille väritettäväksi. On hauska nähdä, kun lapset iloitsevat keksimistämme askarteluista tai tekemistämme leluista.

Jokainen Mukulakadun ohjaaja pääsee varmasti etsiskelemään porkkanapiiloja ja aarrearkkuja ympäri katua, mutta tuo myös mukanaan aina jotain uutta, omien taitojensa ja kiinnostustensa mukaan. Hymyilyttää huomata, miten aiemmat ohjaajat ovat jättäneet kadulle jälkensä. Käsistään taitavat ovat koristaneet pienoiskaupunkia kartonkitaloilla ja hauskoilla hahmoilla, musiikillisesti lahjakkaat taas ovat keksineet Mukulakadulle oman laulun. Erilaiset ohjaajat ovat piristäneet Mukulakatua vaihtelevilla leikeillään, askarteluillaan ja muilla puuhillaan.

Itse olen päässyt täydentämään Mukulakadun leikkejä esimerkiksi ompelemalla Kononoffin kauppaan mansikoita, luumuja ja tomaatteja jo rispaantuneiden porkkanoiden tilalle. Erään työpäivän taas vietin seilaillen Mukulakatua päästä päähän kynä ja paperi kädessä piirtäessäni lapsille karttaa. Olisi mukava nähdä, kuinka kauan lapset jaksavat iloita kartoista ja leikkimansikoista.  Mitähän uusia kujeita seuraavat ohjaajat keksivät?


Kauppaan uutta purtavaa ja kartta suunnistusta varten!

Mukulakadun kesätäti Sanni Arponen

Muinainen kaunotar, Hurja puudelileijona ja Naurava Buddha

Nuori nainen on pukeutunut pitkiin housuihin ja polviin asti laskeutuvaan mekkoon.Hiukset ovat viehkeällä nutturalla pään päällä. Asu on punamusta, hiukset tummat ja kasvot vaaleat. Vaikka hänen hahmonsa on tarmokas ja  ryhdikäs, näyttää hän pieneltä ratsunsa selässä. Hevonen on  jäntevä ja sen vasemmalle kaartuva kaula antaa vaikutelman siitä, että sitä pitää hillitä. Sekä ratsastaja että ratsu näyttävät olevan valmiita toimintaan. Vaikka tyttö on nuori ja sievä ja hevonen vahva, on heillä oikeasti ikää yli tuhat vuotta. Ratsukko on valmistettu Tang-dynastian (618-907) aikana Kiinassa. Sen tarkoitus on ollut viihdyttää muinaista vainajaa, sillä erilaiset hevosnäytökset ja pelit olivat suosittuja Han-dynastiasta alkaen. Ilmeisesti tyttö on poolonpelaaja. Vainajien viihtyminen tuonpuoleisessa haluttiin varmistaa, sillä hautoihin laitettiin myös pienoisveistoksia nuorista tanssijoista ja muusikoista. Yleensä ylimystön jäsenten hautoihin on laitettu mukaan koko palveluskunta - onneksi sentään vain veistoksina Tang-dynastian aikaan. Muinaisempina aikoina, ennen Qin-dynastiaa (221-206 eaa), korkea-arvoisen vainajan mukaan uhrattiin oikeasti ihmisiä.

Ratsastaja, Tang-dynastia (618-907). Savitavara, maalauskoristelu.
Leijona on keltainen ja sen koristeet ovat vihreät. Sen tassun alla on brokadipallo ja selässä lootuksen kukka. Leijona istuu silkkipäällysteisellä sumeru-jalustalla ja sen asennon katsottiin ilmentävän leikkisyyttä. Alunperin leijonaveistokset olivat pelottavia vartijoita, mutta myöhemmin ne muuttuivat enemmänkin onnentuojiksi. Samalla ne alkoivat muistuttaa enemmän koiraa minkä vuoksi leijonafiguureaja on kutsuttu myös Fo-koiriksi. Leijona ja sen pari ovat Buddhan veistoksen edessä pidettäviä suitsuketelineitä. Leijonan irvistys on edelleen hurja,  vaikka muuten sen hahmo muistuttaakin enemmän puudelia luppakorvineen. Koko sen hahmo kertoo silti edelleen, että "minulle on turha tulla ryttyilemään!".

Leijonafiguuripari, 1900-luku. Biskviiposliini, värillinen lasite.

Buddha nauraa iso vatsa hyllyen. Hänen kasvonsa ovat myhäilevät ja onnelliset. Mikäs sitä on hymyillessä kun ympärillä hääri viisi pientä lasta. Ryhmä hehkuu onnea ja tyytyväisyyttä saaden myös tarkastelijan hymyilemään. Ilon tuoja Maitreaya Buddha on mielihyvää, onnellisuutta ja menestystä symboloiva hahmo. Ryhmä on esimerkki siitä, miten erilaiset uskonnot ja vaikutteet ovat sekoittuneet Kiinassa: buddhalainen hahmo on saanut vaikutteita konfutselaisuudesta, jossa erityisesti poikalasten katsottiin tuovan onnea.

Budai, Naurava Buddha, 1800-luku. Posliini, maalauskoristelu.

Minulla on ollut ilo tutustua näihin ja moniiin muihin mielenkiintoisiin hahmoihin käydessäni läpi Joensuun taidemuseon kiinalaisen taiteen kokoelmaa. Taidemuseossa on valtakunnallisesti merkittävä itämaisen taiteen kokoelma, josta saamme kiittää Onni Okkosta, Liisa ja Otto Kotovuorta ja Anitra Lucanderia. Se kattaa ajallisesti vaikuttavan pitkän ajan: vanhimmat esineet ovat Shang-dynastian ajalta (1600-1046 eaa) ja uusimmat 1900-luvun alusta. Kokoelmaan kuuluu pienoisveistosten lisäksi mm. muinaisia pronssiesineitä, kuultavan kaunista jaden kaltaista keramiikka Song-dynastian (960-1279) ajalta, sinvalkeaa posliinia 1700-luvulta ja kauniita silkkipaperille maalattuja rullamaalauksia.

Itse työnkuvani ei kuulosta kovinkaan hohdokkaalta- tehtäväni on tarkistaa teosten digitointi ja antaa niille asiasanat- mutta sitä tehdessäni olen saanut työskennellä  uskomattomien taideteosten ja taidekäsityön parissa. Kiinalaisen taiteen kokoelma on esillä kolmannen kerroksen käytävässä, joten suosittelen vilpittömästi kapuamista taidemuseon ylimpään kerrokseen. Ullakon tuntumassa on monia esineitä, joilla olisi paljon kerrottavaa jopa vuosituhanten ajalta, jos ne osaisivat puhua. Niihin on kiehtovaa tutustua, tuovathan ne terveiset meille erilaisesta kulttuurista ja ajasta. Koska ne eivät osaa itse puhua, kannattaa tutustua "Lohikäärmeen vuosi: Kiinan dynastioiden taidetta"-teokseen, jossa kerrotaan kokoelmasta.

Anne Toivanen

Kuulumisia kudelmakammarista

Kahvin tuoksu tavoittaa sieraimeni samalla kun saan kylmän mehun kannuun. Kahvi termariin, mukit, sokerit, maito, mitä vielä tarjottimelle? Siirrän tarjoomukset taidemuseon projektitilaan. Kaikki – myös minä, ”vertaisvirkkaaja” – on valmiina!

Projektitilan seinille on jo muutaman viikon aikana kiivennyt monenkirjava kudelma. Näyttelyvieraat ovat innoittuneet ensin KUI?-näyttelyn mielikuvitusta kutkuttavista teoksista ja piipahtaneet virkkaamaan, solmimaan, kirjomaan, neulomaan, mieleisellään tekniikalla, erilaisista materiaaleista oman luomuksensa osaksi yhteisteosta. Onpa seinille kiinnitetyillä hyllyillä esillä pienoisveistoksiakin!

Näin keskiviikkoisin olemme me ”vertaisvirkkaajat”, kukin armolahjojemme mukaan olleet innostamassa ja kannustamassa näyttelyvieraita, mutta myös ihan varta vasten tähän viikoittaiseen työpajaan tulevia ihmisiä erilaisten tekstiilikokeilujen pariin. Syvästi ja vaikeasti vasenkätisenä minun vahvuusalueeni on enempi toisaalla, kuten puhumisessa ja tarjoomusten järjestelyssä.. Toisaalta, aika moni tuosta ovesta sisään astunut on tullessaan ilmoittanut toiminnallisesta esteestä, entivanhasta traumasta joka on syntynyt koulun käsityötunneilla. On ollut helppo sanoa että ota kuule jonotusnumero ja ootellessas koukku tai puikot käteen tai kerropa lisää ja voit samalla tehdä vaikka umpisolmuja siihen lankaan jota jo punot hikisissä käsissäs. Tovin ja kahvikupposen tai mehumukillisen, sekä eheyttävien vertaiskeskustelujen jälkeen kuin huomaamatta vieras nykertää oman luomuksensa yhteisen teoksen osaksi.

Iltapäivä vierähtää hujauksessa. Työpajassa vieraili italialaisia vaihto-opiskelijoita, joista yhdelle sain opettaa ketjuvirkkauksen jalon taidon, eteläsuomalaiset vanhemmat jotka olivat tuoneet tyttärensä pääsykokeisiin ja odottelivat tekstiilitaiteen parissa kokeiden päättymistä, yksi äiti kolmen, toinen kahden pienen lapsen kanssa – joista jokainen loi toinen toistaan upeamman teoksen, jokainen aivan eri teoksen innoittamana! erään pienen taiteilijan kanssa sovimme että hän tulee näyttelyn päättymisen jälkeen perimään yksityiskokoelmiin kuuluvan teoksensa pois – oli ehtinyt luvata sen pikkusiskolleen.. Mutta tätä menoa yhteisteos ottaa koko tilan haltuunsa ja lopulta ryömii sieltä ulos!

Ja minä olen tässä aluksi hieman hämmentävässä vertaisvirkkaajan toimessa huomannut että vasurilla muuten onnistuu niin virkkuu kuin neulominenkin!

Päivi Saarelma, projektivirkkaaja

Jippii!

Koulun ollessa lopuillaan ja kesäloman häämöttäessä edessä oli aikaa hengähtää ja kiemurrella jännityksestä.  Minulle kesäloma tulisi tarkoittamaan aikaa jolloin saisin herättää kaikki viisi aistiani taas eloon ja pyyhkiä väsymyksen sekä kiireen kasvoiltani.  Minulla oli hyvä olla.

Hartioitani painoi enää vain yksi asia, se ei ollut ilma jota hengitämme, vaikka tiedän senkin painavan yli sata kiloa. Vaan se, ettei minulle ollut langennut yhtään kesätyöpaikkaa, vaikka olin niitä niin ahkerasti hakenut. Minusta tuntui, että kaikki kaverini olivat päässeet kuka mihinkin, osa kertoi menevänsä tuoteketju PKO:lle, koska heidän vanhempansa olivat siellä töissä ja heille paikka oli automaattisesti tämän takia taattu. Minusta se ei kuulostanut reilulta, koska tiedän ja tiedän, että sinäkin tiedät sen olevan suuri ketju ja suuren ketjun työntekijöillä on paljon lapsia. Tuntui, että meidän muiden oli turha kuskata hakemuksiamme ympäri kaupunkia. Silti sen reippaina teimme ja jäimme suurin osa vaille töitä.

Valmistauduin siis viettämään lomani vapaana kuin taivaan lintu. Se kuulosti mahtavalta kun sen ääneen lausuin. Tiesin siitä kuitenkin tulevan vaikeaa, koska en ollut tottunut elämään jalat maassa ja pää paikoillaan. Aloitin siis tämänkin lomani pienellä reissulla siskoni luokse Jyväskylään, ehdin olla siellä muutaman päivän kun sain puhelinsoiton. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin virallisen kuuloinen nainen, joka esitti minulle ehdotuksen, joka tulisi panna täytäntöön hyvin pian. Vastasin hänen ehdotukseen sanoin ’’jippii’’. Selitin viralliselle naiselle reakointini ja asia oli sovittu. Juoksin kertomaan siskolleni ruokakaupan kassajonoon mitä oli tapahtunut. Minä olin saanut kesätyöpaikan!

Oli lauantaiaamu. Pyörän pyörä oli aivan tyhjä, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nousin satulaan ja pyöräilin läpi kauniin Joensuun. Äiti oli kehunut minulle, että kylläpäs nyt hyvä tuuri sattui kun olin saanut niin hyvän kesätyöpaikan. Olin äidin kanssa ihan samaa mieltä. Rakennus oli hulppea. Olin aina ennekin sitä ihaillut, minusta se oli koko kaupungin kaunein. Ikkunoissa luki, että löytäisin rakennuksen sisältä onnen. Pohdin mielessäni, että ainakin rahaa, mutta muistin vanhan sananlaskun sanovan ettei se sitä ainenkaan toisi, joten ehkä luvassa oli jotain muutakin.


Minua vastaan tuli ihastuttavan näköinen nainen, naisella oli vaaleat pörhöhiukset. Nainen opasti minua mistä tulisi laittaa valot ja mitä rakennuksen ylemmissä kerroksissa tulisi muistaa. Kuljimme läpi kauniita huoneita, joissa oli kauniita tavaroita. Muistin osan, osa oli aivan uusia. Olin kävellyt käytäviä kerran aikaisemminkin, noin vuosi sitten, juuri sinä päivänä kun olin vaihtanut savolaisen syntypaikkani Karjalan sydämeen. Pörhöhiuksinen nainen kertoi minulle kuinka kassakonetta tulisi käyttää. Tuntui kuin siinä olisi tuhat muistettavaa nappulaa, mutta tiesin, että jos minulle tulisi ongelma saisin siihen taatusti apua.  Oloni oli aikuisempi ja kotoisa, olinhan saanut oman kaapinkin.

Päivät kuluivat. Ulkona paistoi aurinko ja pirstoi hellerajoja. Me vaelsimme viileitten kiviseinien sisällä. Tapasin uusia tuttavuuksia. Naisen, jolla oli hervottomat jutut ja suuri sydän ja joka silti luuli itseään vanhaksi. Naisen joka oli nuori, päättäväinen, tomera ja jolla oli kaunis hymy, olin katsonut hymyä aikaisemmin jo työntekijöiden kuvasta. Miehen, joka oli yksinkertaisesti puettu ja kalju, hän oli lempeä ja piti kaikista työtovereistaan. Tapasin myös kirjastosedän jonka työpaikka oli Harry Potterin taikasauvakauppa sekä siivoojakaksikon, jotka olivat jotain aivan muuta kuin siivoajia, he olivat nauravia ihmisiä, jotka elivät hetkessä. Sekä naisen joka työskenteli ylhäällä, mutta kulki usein infoni ohi ja nauroi kahvipöydässä ja omasi hyvät keskustelutaidot. Sekä naisen, jonka koti oli toisessa maassa ja hän osasi tehdä käsillään.

Istun infopisteessäni ja pyörin tuolilla, toisesta suunnasta minulle vilkuttaa variksenpelätin, joka on päättänyt laittaa kesäksi villapaidan ja toisesta suunnasta muutama matonkude-mörkö, jotka näyttävät olevan kavereita keskenään. Asiakas tulee. Skarppaan ja hymyilen. Tervehdin iloisesti ja katselen, mitä hän tuumaa, vaihtoehtoja on monia. Hän ostaa lipun tai kirjoittaa nimen. Hän käy vain vessassa tai keksii syyn ja lähtee pois. Hän epäilee minua tai luottaa minuun. Minä onnistun tai en. Jos en onnistu, pieni puna nousee kasvoilleni ja pyydän odottamaan. Selviydyn tilanteesta, voin taas sanoa ’’jippii’’! Englanti ei ole vahvuusaluettani, onneksi saan täällä sitä harjoitella. Exhibition, se tarkoittaa näyttelyä ja minä opin sen täällä. Päiväni päättyy ja kierrän käytävät ja huoneet, muistan oppimani, jos en, kuulen siitä kyllä. Olen saapunut tänne jokaisena minulle luvattuna päivänä ja nyt huomaan, että alan olla jo loppusuoralla. Vain kolme päivää ja minusta tulee taas kuin taivaan lintu. 

Kesätyöntekijä poseeraa Tuija Teiskan Naistenryhmän
keskellä edellistä blogitekstiä varten.

Olet upea! Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta Joensuun taidemuseo Onni!

Kesätyöläinen Asta Utriainen

Kesästä, keskustelukumppaneista ja kirsikoista

Keväällä kirjoittelin siitä, kuinka haastavaa on omaksua uusi opastus parissa päivässä. Kesänäyttelyä jännitin vielä normaalia enemmän – 34 taiteilijaa teoksineen on lyhyen lomatuulettumisen jälkeen jo melkoinen pala purtavaksi.

Viime viikolla ei kuitenkaan auttanut muu kuin purra pois. Ja olipa mukava huomata, miten väärässä omat ennakko-odotukset voivatkaan olla! Näin jälkeenpäin onkin todettava, että Tuija Teiskan mainion Naistenryhmän keskeltä lähtevällä kierroksella on allaan niin hyvä startti, että hermoilevankaan oppaan on vaikea mennä vikaan. Nimiä ja tekniikoita toki piti luntata teoksen jos toisenkin kohdalla,  mutta muutoin kierros eteni kuin itsestään ja ihmiset olivat ihanasti mukana alusta loppuun. 34 tekijän joukkoon mahtui monelle tuttuja taiteilijoita ja uusiakin suosikkeja taisi teosten joukosta löytyä ihan jokaiselle.



Samana päivänä opastettuja kierroksia tuli pohdittua myös kuuntelijan näkökulmasta, sillä pääsin seuraamaan  työkaverin opastusta toiselle ryhmälle. Taide on tavallisesti voimakkaan subjektiivinen kokemus, mutta totta on, että uudet ja erikoiset teokset avautuvat ihan uusilla tavoilla oppaan tai mukavan keskustelukumppanin seurassa. Lisäksi hyvällä tuulella on taipumusta tarttua molemmin puolin ja kiinnostuneet kuulijat antavat kierrokselle ihan uutta pontta.  Tällä hetkellä minun on vaikea keksiä parempaa kesän viihdykettä, ellei kirsikoiden syömistä ja kukkaviltillä laiskottelua lasketa.

Lempiluumarjoistani puheen ollen, minusta kierroksella varsinainen kirsikka kakun päällä on poikkeuksetta "virallista" osuutta seuraava juttutuokio. Yleisöltä saatu palaute ja huomiot ovat kullanarvoisia, niistä oppii aina jotakin uutta. Samalla tavalla näen useamman näyttelyä opastavan henkilön rikkautena, tässäkin tapauksessa kaksi silmäparia toimii paremmin kuin yksi. Työkaverin oivallukset ovat toistuvasti tuoneet arvokasta lisää omiin opastuksiini, herkullisista anekdooteista puhumattakaan! Kierroksistakin tulee vaihtuvien oppaiden kanssa mukavan erilaisia: vaikka faktat pysyvät samoina, rytmi, tyyli ja meininki on jokaisella omansa.

Projektihuoneen avoimessa työtilassa rönsyilee jo!

Kesän mittaan on luvassa opastuksia myös venäjän ja englannin kielillä. Nyt siis vinkkaamaan kielikylpyä kaipaaville tai kansainvälisemmillekin tutuille!

Aurinkoterveisin,

Hanna-Maija

Leena Luostarisen jalanjäljillä

Salutations de Paris !

Virallinen kesänaloitukseni tapahtui tänä vuonna Pariisissa. Kaupungissa riittää nähtävää ja koettavaa varmasti jokaiselle matkaajalle ja itsekin voisin turista kaikenmoista aina herkkukauppojen valikoimista katakombien kalloihin. Tämä teksti on kuitenkin omistettu kuvataiteelle, joka on lukuisten museoiden ja rikkaan kuvallisen perinteen ansiosta läsnä lähes kaikkialla.

Inspiraatiota ja oppia valon kaupungista ovat vuosien saatossa etsineet myös lukuisat suomalaistaiteilijat: Järnefelt, Edelfelt, Gallen-Kallela, Jansson, Schjerfbeck, Thesleff, Enckell, Cawén, Simberg… Tunnetuista maalauksista tai vaikkapa Mika Waltarin kirjojen sivuilta tuttuja paikkoja onkin siis Pariisissa vaikea välttää. Etenkin Luxembourgin puistossa (mainion Chagall-näyttelyn jälkeen) jalkoja lepuuttaessa oli liki mahdoton pyyhkiä mielestään Edelfeltin samannimistä maalausta.

Tämän kevään valossa ajankohtaisin Pariisi-taiteilijani on ehdottomasti Leena Luostarinen. Maalis-huhtikuussa esillä olleessa retrospektiivissä oli huomattava määrä ”eräästä pariisilaisesta puistosta” maalattuja teoksia. Onneksi olin kaukaa viisas ja kysyin taiteilijalta puiston tarkempia koordinaatteja jo keväällä. Niinpä kolmantena matkapäivänä otimme sunnan kohti 19. kaupunginosaa ja Parc des Buttes-Chaumontia.




Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä monia näyttelyvieraita puhutteli erityisesti mittavan kokoinen Luola ja vesiputous sekä teokseen liittyvät luonnoskirjat. Minua puolestani kosketti ikuisesta rakkaudesta viestivä, puuhun kaiverrettu Je t’aime a l’infini… Puuta en valitettavasti nähnyt, mutta luola ja vesiputous löytyivät puiston perukoilta kuin kätköstä.


Jos maalaus teki vaikutuksen koollaan, niin eipä jäänyt fyysinen paikka kuvajaistaan huonommaksi. 166-senttinen bloggaaja esiintyy alemmassa kuvassa tuomassa perspektiiviä.



En yhtään ihmettele, miksi taiteilija on kokenut puiston niin inspiroivaksi. Mitä ihanin hiljaisuuden keidas hälyisen kaupungin keskellä ja maisemat kuin suoraan satukirjasta! Ja mikä parasta, Buttes-Chaumontissa on lähes kaikista muista isommista puistoista poiketen nurmikolla makoilu on paitsi sallittu, myös suotavaa. Suosittelen siis lämpimästä kaikille Pariisissa vieraileville. Tarjoan myös ilmaisen vinkin: olkaa meitä viisaampia ja varatkaa mukaan eväät – patonkia, juustoa, tuoreita hedelmiä, kivennäisvettä ja hyvää viiniä. Puisto on kuin tehty piknikhetkiä varten!


Asiaankuuluvaan sometyyliin varvaskuva ulkomailta.
Tässä vaiheessa jalkoja koristi vasta yksi laastari.

Nyt onkin hyvä aika viritellä lomapyrähdyksen jälkeen ajatukset taas työtunnelmiin ja jo avautuneeseen kesänäyttelyyn. Puisto- ja valokuvainnostuksesta siirtynemme hiljalleen tekstiilitaiteen triennaalin hengessä kohti virkkausmaniaa.

Hanna-Maija

ps. Mikäli tarkempi alustus taiteilijoistamme Pariisissa kiinnostaa, suosittelen alkupaloiksi tätä Tuulevi Aschanin nettiartikkelia. Varoitus! Saattaa aiheuttaa matkakuumetta.

Pääskysestä ei päivääkään


Kevät on upeaa aikaa. Luonto puhkeaa kukkaan pitkän talven jälkeen ja kauan kaivatut lintuystävämme saapuvat takaisin tänne kauas kylmään Pohjolaan. Ja se jos mikä on varma kevään ja kesän merkki.

Ennen vanhaan lintujen muutto rytmitti vahvasti ihmisten elämää. Kun linnut iltojen pimetessä lähtivät kohti etelää, tiesi se syksyn ja talven saapumista, luonnon kuolemaa. Lintujen paluu keväisin sai luonnon jälleen heräämään, ja olipa se myös merkki ruokavalion täydentymisestä pitkän ja ankean talven jälkeen.

Kun kuuli käen kukkuvan ensimmäisen kerran, tiesi kesän jälleen saapuvan. Jos käki ei ollut kukkunut toukokuun loppuun mennessä, oli kesä tällöin myöhässä. Jos taas käki jatkoi kukkumistaan aina heinäkuun loppuun saakka, tiesi se lämmintä ja pitkää syksyä. Varmasti jokaiselle on tuttu sanonta: ”Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään”. Hieman tuntemattomampi voi olla sanonta: ”Kun sä kuulet kuovin äänen, älä mene järven jäälle”.

Lintujen toimista on usein ennustettu tulevaa säätä: jos pääsky lensi matalalla, palokurki kuikutti tai kurki ja kaakkuri huusivat, tiesi se sateen tuloa. Jos varis tepsutteli maantiellä maaliskuussa, oli luvassa kelirikko. Jos se taas liihotteli ilmassa, oli tiedossa poutaisia päiviä. Metsälintujen ilmaantuminen pihapiiriin tiesi vanhan kansan uskomusten mukaan myrskyä.

Monet linnuista ovat saaneet pahanilman linnun maineen. Metson saapuminen pihapiiriin tai korpin näkeminen tiesi kuolemaa. Ja muistanpa itsekin mummoni laskeneen käen kukunnasta jäljellä olevia elinvuosia. Tosin pelkkä linnun näkeminen ei onneksi vielä ketään tapa, vain jos lintu käyttäytyy jollakin tavalla kummallisesti, voi tosi olla kyseessä.

Nyt lintubongauksen ja lintuihin liittyviin myytteihin tutustumisen voi aloittaa kätevästi Pohjois-Karjalan museosta, Carelicumista, jonne olemme saaneet lintuvieraita läheltä ja kaukaa. Lennossa, linnut Carelicumissa -näyttelyssä, joka on muuten Tampereen museokeskus Vapriikin tuotantoa, käsitellään sitä, mitä linnut ovat suomalaisille eri aikoina merkinneet ja miten lintuihin liittyvät myytit ja uskomukset näkyvät elämässämme vielä nykypäivänäkin. Eikä näyttelyssä tarvitse tyytyä pelkkään katsojan rooliin, vaan näyttely tarjoaa myös mukavaa puuhailtavaa, sillä Angry Birdsit, nuo mahdollisesti Suomen tämän hetken tunnetuimmat linnut, ovat vallanneet museon!

Ensimmäiset pääskyset on muuten bongattu jo aika päivää sitten, joten se on kuulkaas, ystävät hyvät, kesä nyt! 


Tunnistatko nämä siivekkäät?

Ulla

Euroopan mestaruuskisat lähellä!

Tuntuu, että suurten urheilukilpailujen kynnyksellä koko kansakunta seisahtuu. Medioissa aletaan veikata sijoituksia ja saavutettavien mitalien lukumäärää. Sitten arvuutellaan urheilijoiden kuntoa: yltääköhän meidän sankari kisoissa omalle tasolleen ja pääseekö hän edes finaaliin?

Museoiden Euroopan mestaruuskisojen alla ei moisia veikkauksia suoriteta, ei tiedustella kilpailijan kuntoa eikä listata mitalitoiveita. Niin, ei; mutta mitkä museoiden Euroopan mestaruuskisat? Tuskin kovinkaan moni on kuullut, että museoidenkin tasolla kisataan mestaruuksista. Nimittäin European Museum Forum on vuodesta 1977 lähtien järjestänyt European Museum of the Year Award –kilpailua. Ja sen kisan voittaja on sen vuoden Euroopan mestari!

Kisaan saavat osallistua kaikki eurooppalaiset museot, joiden perusnäyttely on uusittu tai museo avattu kahden edellisen vuoden aikana. Osallistuminen vaatii siis suurta panosta ja tsemppausta ennen kisaa! Tänä vuonna tapahtuma järjestetään Belgian Tongerenissa, jossa isäntämuseona toimii vuoden 2011 voittaja Gallo-Romeins. Tämän vuoden kilpailu käytiin itse asiassa jo viime vuoden puolella, sillä kilpailuun piti ilmoittautua jo viime toukokuussa. Omaa kisakuntoaan lähti katsastamaan alun perin 40 museota eri puolilta Eurooppaa.

Emya 2013 oli meidänkin mielessä kun Carelicumissa – Pohjois-Karjalan museossa uudistettiin perusnäyttely vuodenvaihteessa 2010-2011. Uusitun perusnäyttelyn ja Carelicumin freesatun ilmeen  myötä uskalsimme ilmoittautua kisaan. Suomesta mukaan rohkeni lähteä neljä museota. Aivan kaikki kisaan ilmoittautuneet museot eivät selvinneet kalkkiviivoille asti. Noista 40:stä tuomaristo valitsi hakemusten perusteella semifinaaliin 28, joissa kussakin vieraili yksi tuomariston jäsen viime kesän aikana. Suomen museoista vain Carelicum ja Kotkan Merimuseo pääsivät jatkoon, ja molemmissa tuomariston jäsen vieraili viime elokuussa.  Sen  jälkeen on seurannut pitkä hiljaisuus ja odotus.


Se, ketkä 28:sta museosta ovat selvinneet finaaliin ja yltäneet palkittavien joukkoon selviää vasta ensi lauantaina Belgiassa. Tuon elokuun jälkeen on tuomaristo kokoontunut ja valinnut finaaliin kymmenen museota, joissa on viime syksyn aikana vieraillut anonyymi tuomari ns. normaalina asiakkaana ottamatta yhteyttä museoon.

Vaikka monen aiemminkin mukana olleen suomalaisen museon taso on ollut korkea, ei maahamme ole vielä tullut päävoittoa. Tunnustuspalkintoja on tullut kuudesti: Tekniikan museo 1977, Siida 2000, Teatterimuseo 2001, Helsingin kaupunginmuseo – Katumuseo 2002, Kierikki Kivikeskus 2003 ja Vapriikki 2011. 

Olisikohan jo päävoiton aika? 

Tarja Raninen-Siiskonen

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...