Voi poijaat, mitä mie nään!

Suhtaudun museossa valokuvaamiseen vähän kaksijakoisesti. Ensisijaisesti olen sitä mieltä, että taide on aina parhaimillaan koettuna tässä ja nyt. Vuorovaikutus syntyy teoksen äärellä ja parhaat kuvatkin toimivat jälkikäteen lähinnä muistin tukena.

Toisaalta kauniista interiööreistä tai oivaltavista ripustuksista ottaa muistoksi kuvia mielellään – ja on sitä kieltämättä vuosien varrella tullut napattua kuvia niistä vaikuttavimmista taideteoksistakin. Löytyy sieltä seasta myös useampi museoselfie, vaikka olenkin vakaasti siinä uskossa, etten omakuvien ottamista juurikaan harrasta. Eli vaikka sisäinen salivalvojani välillä nostaa päätään nähdessään puhelimien, kameroiden ja tablettien kanssa näyttelyä kiertäviä ihmisiä, eipä taida näiden todisteiden valossa itselläni olla paljon naputtamista.

Kuvaaminen on monelle iso osa kulttuurikokemusta. Totta kai puhuttelevia elämyksien jakaminen tuntuu mielekkäältä ja se on myös mainio tapa välittää tietoa eteenpäin. Välillä se kuitenkin saa jo liki absurdeja piirteitä. Näyttelyt koetaan älylaitteen läpi ja keikoilla katsomossa näkyy näyttöjen meri. Teatterissa kuvaaminen on kielletty, mutta ei siitäkään huolimatta mitenkään ennenkuulumatonta. Viime syksynä näin jonkun kuvaavan kännykällä elokuvateatterissa musiikkidokumentin päättävää keikkataltiointia 20 vuoden takaa. Tarina on tosi.

Itseni tulee nykyään kuvattua työn puolesta  huomattavasti enemmän kuin vapaa-ajalla. Virallisten dokumenttikuvien ottamisen meillä hoitavat asiansa paremmin osaavat ihmiset, mutta vapaamuotoisemmat otokset ovat minun hiekkalaatikkoani. Tänä keväänä olen kuvannut Reetta Gröhn-Soinisen Voi poijaat! -näyttelyn veistoksia verkkotiedotukseen, lähinnä Instagramissa, Facebookissa ja Twitterissä käytettäväksi.

Ja kas! Olen huomannut jotain erikoista. Gröhn-Soinisen värikkäät poikaveistokset puhuttelevat livenäkin, mutta monet ilmeistä ja eleistä ovat rouheiden veistosten pinnalla niin hienovaraisia, että ne ovat tulleet minulle näkyviksi vasta kameran näytöltä.

Alla muutama esimerkki Instagramissa julkaisemistani veistoskuvista.

Mie en nää & Rosvoa ja poliisia (2016)

Yksityiskohta teoskokonaisuudesta Voi poijaat! (2016)

Yksityiskohta teoksesta Laulukuoro (2015)


Ei tähän oikeasti tarvitsisi kameraa väliin: nyanssit olisivat nähtävissä ihan paljain silmin, kun vain malttaisi - tai kehtaisi! - pysähtyä tutkimaan niitä muualtakin kuin omien silmien korkeudelta. Monet taideteokset - etenkin veistokset ja installaatiot - voivat toimia eri puolilta ja korkeuksilta tarkasteltuna aivan eri tavoilla. 

Mitäpä jospa ensi kerralla kyykistelisitkin teosten tasolla tai katselisit niitä alaviistosta? Saa täällä halutessaan vaikka kontatakin. Meillä ei paheksuta. 

Kevätterkuin

Hanna-Maija

ps. Teoskuvien jakamiseen somessa liittyy tekijänoikeusasioista ja lakiteknisistä kysymyksiä, jota museovieras ei välttämättä tule ajatelleeksi. Siinä olisi ainesta ihan omaksi tekstikseen, joten päätin olla käsittelemättä aihepiiriä tässä sen enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Museo säilyttää myös kieltä

Vuoden 2017 ensimmäisessä Kielikellossa oli Kirsti Aapalan ja Klaus Ruppelin artikkeli kulttuurisanoista. Kulttuuri-sana juontaa juurensa l...