Toimintaa, interaktiivisuutta, kaikenlaista hulabaloota?

Kun nyt olemme päässeet blogissa suoraan yleisötyön äärelle, niin jatketaan samalla teemalla vielä kertaalleen ja pohditaan hetki museoiden yleisösuhdetta hieman laajemmasta näkövinkkelistä, ei vain lapsiasiakkaisiin keskittyen.

Tottahan on, että museot kilpailevat ihmisten vapaa-ajasta ja sillä sektorilla kilpailua riittää. Miten ihmeessä museot voivat pysyä kilpailussa mukana? Tapahtumia, toimintaa, interaktiivisuutta? Sitäkö meiltä kaivataan? Silläkö saisimme ihmiset tulemaan museoihin; ja vieläpä viihtymään?

Meillä on huvipuistomme ja tiedekeskuksemme, joista varmasti löytyy jokaiselle jotakin ja kaikille kaikkea, mutta mitä löytyy museoista? Kulttuuriperintöä? Tarinoita historiasta ja nykypäivästä, meistä itsestämme, esi-isistämme, ihmisistä, jotka elivät kauan ennen meitä? Aivan, juuri tätä meiltä museoista löytyy. Kysymys kuuluukin: miten saada ihmiset pysähtymään ja todella kuuntelemaan noita upeita tarinoita, joita meillä on kerrottavanamme. Onko museon oltava täynnä tohinaa ja touhua, interaktiivisuutta ja osallistumista ennen kuin se voi olla todella kiinnostava?

Pohjois-Karjalan museossa järjestettiin menneenä lauantaina laulettu museokierros, samaisia kierroksia järjestettiin myös viime vuonna kolme kertaa. Kierroksen tarkoituksena on tuoda esille museon näyttelyn sisällöt ennen kokemattomalla, mutta kuitenkin museon sisältöihin erityisen hyvin sopivalla tavalla: kalevalamittaisen runolaulun keinoin. Kierrosten sisällön suunnittelusta ja vetämisestä on vastannut upeaääninen kansanmuusikko Anna Fält. Kierrokset eivät sisällä lainkaan puhetta, vaan museon perusnäyttelyn sisältöihin tutustutaan nimenomaan laulun keinoin, kun kerran laulumailla ollaan!

Vaikka kierroksesta loistivat poissaolollaan kaikenlainen toiminta ja interaktiivisuus, ja asiakkaat keskittyivät vain kuuntelemaan, oli kierroksesta saatu palaute erittäin positiivista ja kiitollista. Kertoivatpa jotkut saaneensa kierrokselta elämänsä upeimmat kokemukset!

Näiden palautteiden jälkeen olisin valmis ilman minkäänlaista varausta väittämään, ettei meidän museossakaan tarvitse aina lähteä merta edemmäs kalaan. Meidän on vain nähtävä omat sisältömme uusin silmin, tehtävä tuttu vieraaksi kuten kulttuuriantropologi asian ilmaisisi. Museon sisällöt kiinnostavat myös sellaisenaan, ilman suurta draamaa ja interaktiivisuutta. Ehkä meidän, siis museon väen on vain luotettava vankasti omien sisältöjemme voimaan ja nähtävä se, mitä asiakkaat näkevät.

Laulava opas Anna Fält tarinoi vanhoista sodista.

Ulla

Ps. Lauletuille museokierroksille ehtii vielä tänään keskiviikkona 27.2. klo 18 ja tulevana lauantaina 2.3. klo 13. Tulkaa mukaan ennen kuulumattomalle matkalle!

Talvilomatunnelmissa

Tartun vielä Tarjan viime viikolla käsittelemään aiheeseen lapsista ja museoista. Museoväki ei toivottavasti missään pelkää lapsia, mutta yhtä toivottavaa on, etteivät lapsiperheet pelkää museoita. Uskon vilpittömästi, että kun museot tulevat lapsesta asti tutuiksi, niissä viihtyy helposti vanhempanakin. Puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä: lapsuudenkotini sijaitsi mäen juurella ja mäen toisella puolella oli museo, jonka pihalla oli lampaita. Tutuiksi tultiin, puolin ja toisin.

Etelä-Suomessa asuva kummipoikani Paavo piipahti talviloman kunniaksi Pohjois-Karjalassa, eikä tädin työpaikkaa tietysti voinut matkakohteena välttää. Samaan syssyyn päätimme seikkailla tutustumaan myös Carelicumiin. Viimeksi Paavon käydessä vajaa vuosi sitten Carelicumissa sattui lampuista innostuneen pojan iloksi sähkökatko. Mitään niin jännää en nyt voinut järjestää, mutta hyvä reissu oli silti.

Mukulakatu oli toki koko perheelle hieno kokemus, mutta löytyi sitä ihmeteltävää muualtakin. Pohjois-Karjalan museon pulmapelinäyttely saattoi olla enemmän iskän heiniä, mutta ei jäänyt toukokuussa 2 vuotta täyttävä poikakaan aikailemaan, vaan hyppäsi kursailematta näyttelyn lattialta löytyvään jättimäiseen palapelilaatikkoon. Täällä taidemuseon puolella puolestaan ehdottomasti jännittävimpiä kokemuksia olivat aulatilan kaiku, hienot portaat ja Hannu Riikosen veistokset.

"Saa koskea!" muistuttaa Rauni Rauniorotta.

Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt blogiteksti työotsikolla ”mitä täällä museossa pitää oikein katsoa?” Se saattaa hyvinkin tulla myöhemmin, mutta toistaiseksi ottakaamme kaikki Paavon esimerkistä oppia: museossa voi ja pitää fiilistellä juuri sitä, minkä itse kokee kiinnostavimmaksi.

Hanna-Maija eli tuttavallisemmin Hanna-täti

Pelkääkö museoväki lapsia!

Tiistain (12.2. 2013) Helsingin Sanomissa julkaistu Ville Seurin kolumni ”Miksi museoväki pelkää lapsia?” on aiheuttanut kohua museoväen keskuudessa. Mekö pelkäämme lapsia? Niinkö? Kyllä museoissakin ymmärretään, että lapsissa on tulevaisuus – myös museoiden kannalta. Kolumnia lukiessa jäi vaikutelma että Ville Seuri on liikkunut vain ja ainoastaan Helsingissä ja tutkaillut sikäläisten museoiden tarjontaa.

Täällä susirajalla on monesti huomattu kuinka pitkä matka on matkustaa Helsingistä Joensuuhun, mutta täältä matka pääkaupunkiin ei ole olekaan enää yhtä pitkä. Mutta ehkäpä tuon matkan takia pääkaupunkilaiset eivät ole täällä rajaseudulla juurikaan vierailleet ja tutustuneet museotarjontaamme.

Mutta mitä meillä Joensuussa onkaan tarjolla lapsille? Carelicumissa – Pohjois-Karjalan museossa on ollut jo vuodesta 1998 lähtien Mukulakatu – lasten oma satukaupunki. Ympäristöltään ja aktiviteeteiltaan se ei yhtään kalpene eikä häpeä Seurinkin ihasteleman Helsingin kaupunginmuseon lasten kaupungin rinnalla.

Mukulakadulla on tämän vuoden alusta lähtien alettu toimia entistä enemmän Pohjois-Karjalan museon ja karjalaisen kulttuuriperinteen näkökulmasta. Kaiken muun viikoittaisen touhun lisäksi järjestämme esimerkiksi joka kuukausi teematapahtuman. Helmikuun tapahtumassa liikutaan lumimiehen jäljillä ja maaliskuussa ratkotaan erilaisia pulmia ja pelejä vaihtuvan näyttelyn teeman innoittamina. Tarjonta lapsille ei Carelicumissa rajoitu pelkästään Mukulakatuun, sillä perusnäyttelynkin puolella on erilaista aktiviteettia ja muuta mukavaa tehtävää – niin aikuisille kuin lapsillekin. Myös Joensuun taidemuseon ONNIn puolelta löytyy yhtä jos toista askaretta. Helmikuun lopussa vietämme taidemuseolla Onnin nimipäiviä tutustumalla päiväkotiryhmien kanssa Hannu Riikosen ja Reetta Gröhn-Soinisen veistoksiin työpajan merkeissä, ja myöhemmin keväällä työpajoissa on luvassa kaikenlaista muuta mukavaa.

Mukulakadulta

Moni varmaan pohtii, millaista palautetta olemme saaneet museoistamme. Pääasiassa voi sanoa, että sekä Carelicumissa että taidemuseossa vierailleet ovat yllättyneet monipuolisuudestamme. Tässä makusteltavaksi yksi palaute: 

”Yllätyin, että täällä on niin paljon kaikkea. Hyvin monipuolinen ja kattaa monia aikakausia ja alueita. (29.1.2013)”

Toivotamme kaikki lämpimästi tervetulleiksi tutustumaan, ikään ja asuinpaikkaan katsomatta!

Tarja Raninen-Siiskonen

ps. Museoliiton viestintäpäällikkö Seppo Honkasen vastaus Seurin kolumniin on luettavissa Museoliiton P.S.-blogissa.

Jututettavana Lauri Laine

Taidemuseon näyttelykevään avasi Lauri Laineen retrospektiivinen Maalauksia valosta ja tilasta. Näyttely on kiertänyt jo vuoden verran, ennen Joensuuta se oli nähtävillä kuhunkin paikkaan räätälöitynä kokonaisuutena Helsingissä, Vaasassa ja Tuusulassa. Joensuussa on nähty Laineen näyttely viimeksi vuonna 1990 ja mielellään taiteilijakin tänne palasi. Ripustuksen yhteydessä Lauri Laine ehti vastata museoassistentin iloksi myös muutamiin kysymyksiin.

Teoksesi ovat melko abstrakteja. Taidettasi käsittelevässä kirjassa jopa sanottiin niiden esittävän vain itseään. Olisi kiinnostavaa tietää, onko maalauksissa kuitenkin mukana jonkinlainen viesti.

Teoksissani on sekä abstrakteja että esittäviä piirteitä, tämä raja-alue on kiinnostava tulkintojen kannalta. Viestistä en tiedä, mutta erilaisia merkityksiä niissä on ja juuri niitä haluan välittää katsojille. Sekä abstrakti että esittävä työ voi sisältää samanarvoisesti näitä merkityksiä. Teokset viittaavat todellisuuteen eri tavoin, niiden perimmäinen lähtökohta on aina nähdyssä ja koetussa. Katsoja voi löytää oman tulkintansa assosiaatioiden kautta.

Teetkö töitä kohdeyleisö mielessäsi eli onko teokset osoitettu joillekin tietyille ihmisille?

Ei. Teokset on tehty kaikille. Niissä esiintyy elementtejä, joita kaikki voivat lähestyä, eikä katsojan tarvitse tuntea taidehistoriaa. Toki taidehistoriaa hyvin tunteva näkee töissä varmasti eri asioita kuin esimerkiksi autokorjaamolla ikänsä viettänyt, mutta molemmat ovat potentiaalista yleisöä. Oivaltavaa palautetta olen saanut kaikenlaisilta ihmisiltä, jotka ovat pystyneet eläytymään töihini.

Näyttely on retrospektiivinen ja töitä siihen on valikoitunut lähes 30 vuoden ajalta. Miten koet tyylisi muuttuneen vuosien varrella?

Varhaisemmissa töissä tila on kaksiulotteisempi ja niissä on arkkitehtonisempia elementtejä. Valo on pintojen tuottamaa valoa. Vähitellen tilakäsitys on muuttunut kohti syvempää kolmiulotteista tilaa pois modernistisesta kuvapinnasta. Kohdevalon kaltainen valo nostaa muodot esiin syvästä taustasta ja ne tulevat lähes samaan tilaan katsojan kanssa. Arkkitehtoniset elementit puuttuvat ja viittaukset ihmisiin ovat tulleet tilalle. Niissä voi aistia figuurin kaltaisia hahmoja, päähineitä, laskoksia ja niin edelleen. Nämä työt ovat saaneet paljon vaikutteita barokin maalaustaiteesta. Väri on ollut koko ajan tärkeä tekijä.

Kohdallasi painotetaan usein Välimeren kulttuurin vaikutusta. Miten suomalaisuus mielestäsi näkyy taiteessasi?

Kunpa tietäisin. Olen työskennellyt paljon Välimeren alueella, lähtökohtani ja vaikutteeni tulevat siitä taiteesta. Minulle kansallisuuskysymykset ovat sinänsä toisarvoisia. Taiteessa suomalaisuuteen yhdistetään yleensä maisemallisuus ja luonto, harmaat ja sinertävät värisävyt, ynnä muut. Niitä teoksistani ei löydy eli siinä mielessä ne ovat hyvin epäsuomalaisia. Olen aina ollutkin kiinnostuneempi eurooppalaisesta kulttuuriperinteestä laajemmin.

Euroopan taiteen vanhat mestarit voivat tuntua tavan tallaajasta etäisiltä. Mikä sinua arjessa inspiroi? 

Maalaukseni syntyvät aina omista kokemuksistani. Maalaustaiteen historia ja vanhat mestarit ovat eräänlainen merkittävä koulu, ne tarjoavat elämyksiä ja esimerkkejä, joiden kautta näitä omia kokemuksia voi heijastaa uudenlaiseen taiteeseen. On tärkeää löytää jokaisessa maalauksessa kuitenkin oma ”ääni”, ei ole mitään mieltä kopioida vanhaa. Arjen realistinen kuvaaminen ei kiinnosta minua, mielikuvituksen voima on suurempi.

Miten tiivistäisit itsesi taiteilijana sellaisille henkilöille, jotka eivät vielä tuotantoasi tunne?

Pyrin teoksissani vetoamaan ihmisiin sekä tunteen että ajatuksen kautta. Tunteet ovat merkittäviä kokemuksen kannalta, mutta toivottavasti teokseni herättävät myös pohdintoja.

Onko sinulla lähettää muita terveisiä blogin lukijoille?

Toivoisin, että näyttelyssä vierailevat antaisivat töille aikaa vaikuttaa, että teoksia katsottaisiin rauhassa nopean silmäilyn sijaan. Teokset eivät ole pelkkää pikaruokaa. Niihin voi päästä syvälle, kunhan niille annetaan aikaa ja mahdollisuus. Haluaisin myös mainita, että mielestäni nämä Joensuun taidemuseon tilat ovat ihanteelliset maalauksilleni. Tämä museo olikin ykköstoiveeni, kun näyttelyn jatkoa mietittiin. Näyttely suunniteltiin alun perin Helsingin Taidehalliin, jossa se oli esillä maalis-huhtikuussa 2012.

---

Maalauksia valosta ja tilasta on esillä 3.3. saakka, joten vielä ehtii ottaa erinomaisesta neuvosta vaarin. Näyttelyn yhteydessä on nähtävillä myös Ali Lachebin ohjaama hieno video ja kiitos YouTuben, tunnelmaan voi virittäytyä katsomalla sen myös etukäteen!

Hanna-Maija

Klubikortti

Olen Jonna Turunen, työssäharjoittelija Joensuun taidemuseo ONNIssa tuonne helmikuun puoleen väliin suurin piirtein tasan ja sain tehtäväkseni suunnitella ja tehdä museoiden klubikortin. Ryhdyin hommiin ensin vähän tutkiskellen vanhaa kausikorttia, ja päätin, että käyttäisin Carelicumin ja Bunkkerimuseon kuvaa sekä taidemuseo ONNIn logoa.

Tuli siinä tehtyä eri väriversioita, vaihdeltiin Tarjan kanssa mielipiteitä sähköpostitse ja viimein eräässä kokouksessa sain palautetta, että yksi väri taustalle, ei kuvia ja jotain graafista mukaan. Päässäni alkoi heti muutama idea pyöriä harmaiden aivosolujen tehdessä töitä ja onneksi sain ne ”tallennettua” näkyville. Hanna-Maija antoi myös hyviä ideoita; palloja, neliöitä ja niin edelleen. Kokeilinpa myös ”suttutuhrua”, mikä sitten pääsikin lopputulokseen.

Pääsinpä sitten leikkelemään kortteja ollessani samaan aikaan asiakaspalvelussa. Siinä sitä aikaa mukavasti hurahtikin, kortteja leikellessä ja välillä asiakkaita palvellessa.

Jokunen viikko myöhemmin minulle sanottiin, että tekisin lapsillekin klubikortin. Ensin kokeilin samaa ideaa kuin aikuisten kortissa, tosin kokeilin eri väriä taustassa (pastellinsinistä ja -vihreää). Sitten tuli Tarjalta ehdotus: ilmapalloja. No, tuhersin ilmapalloja ja näytin Tarjalle. Seuraavaksi ehdotuksena oli muikkuja. Lisäilin muikkuja korttiin, mutta huomasin kortin menevän ihan liian ruuhkaiseksi ilmapalloineen ja muikkuineen. Lopulta hyväksyttiin versio, missä taustana olivat pelkästään muikut. Ja kivahan siitä tuli.

Tulostuksen kanssa oli sen verran ongelmia, etten ollut koskaan ennen tulostanut kaksipuoleisesti (hyvä minä! Aplodit!), joten Hanna-Maija hoiti sen puolen. :’ )

Mietteitäni kortin/korttien teosta? Oli kivaa tehdä, ei sitä muulla tavalla voi ilmaista. Matkassa oli toki omat kuoppansa sun muut suppansa, mutta näin jälkeen päin ajatellen... Oikein mukava projekti oli se.

Jonna Turunen

Talvi taittuu – Mukulakadulla ilakoidaan!

Carelicumista kuuluu kummia: imurit hurisevat, vasarat naputtavat ja maalipensselit heiluvat. Mennäänpä suoraan tapahtumapaikalle ottamaan selvää, mistä oikein on kyse.

Hetkinen, mutta hurina ja naputushan kuuluvat Mukulakadulta. Mitäs ihmettä siellä tapahtuu? Kysytään asiaa Rauni Rauniorotalta, tuolta kaikentietävältä museon lasten oppaalta. Josko Rauni olisi perillä tapahtumista. Kerrohan Rauni meille kaikille uteliaille, mistä tässä nyt oikein on kyse.

”No nythän on siis niin, että pari viikkoa takaperin vastuu Mukulakadun toiminnasta siirtyi suoraan minun, siis teidän Korkeahäntäisyytenne ja museon ahkeran työntekijän vastuulle, joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Laitetaan Mukulakatua hieman uuteen uskoon. Se taisi olla joku maanantaipäivä, kun Mukulakadulla asustavien hyvien ystävieni kanssa löimme viisaat päämme yhteen, tosin ei nyt aivan kirjaimellisesti, koska se olisi voinut sattua liikaa, ja pohdimme, millä tavalla voisimme piristää lapsia ja lapsenmielisiä tämän pitkän talven keskellä. Ja aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta päähämme pälkähti: Naamiaiset! Järjestetään naamiaiset! Ja eihän siinä muu auttanut kuin pistää rätit heilumaan ja imurit hurisemaan, jotta saadaan Mukulakatu paraatikuntoon tulevia naamiaisia varten.”

Siispä kaikki nenä kohti Mukulakatua tulevana lauantaina 19.1. Heikin päivänä, jolloin talven selkä taittuu ja karhu kääntää kylkeään ja tokaisee: ”Yö puolessa, nälkä suolessa”. Samaisena päivänä juhlitaan myös Mukulakadun talven taittajaisia naamiaishumun merkeissä. Päivän ohjelmassa on luvassa Miun Mukulakatu lasten oman yhteistötaideteoksen tekemistä, perinteisiä suomalaisia satuja, mahdollisuus kuvauttaa itsensä upeassa naamiaisasussa, Museotädin mysteeripiste sekä tietenkin, leikkejä Mukulakadun tuttujen hahmojen kanssa.

Tule mukaan naamiaisasussa tai ilman, mutta tule kuitenkin!

Rauni ja Ulla

Valokuvia valosta ja tilasta

Taidemuseon vuoden avaa Lauri Laineen näyttely Maalauksia valosta ja tilasta. Kun seurasin näyttelyhuoneiden muuntumista Lohikäärmeen vuosi -näyttelyn värisinfoniasta valon ja muodon maailmaan ei nimi olisi voinut tuntua osuvammalta. Tässä siis sen kunniaksi pieni kuvasarja näyttelyn rakentumisesta, kuvia valosta ja tilasta.

1. Lohikäärmeen vuosi -näyttelyssä jokainen näyttelyhuone oli maalattu eri värillä. Esineitä ja vitriineitä oli tilassa runsaasti.

Kuva: Jonna Turunen

2. Näyttelyhuoneet tyhjennettiin, jonka jälkeen ne maalattiin valkoisiksi. Ensimmäisen kuvan etualalla häämöttävä penkki kavereineen on saanut jälleen tutun harmaan sävyn.

3. Runollinen näkymä: maalauksen jäljiltä yksinäiset A-tikkaat ovat jääneet nauttimaan spottivalosta. Vasemmassa reunassa oleva ripustussuunnitelma näyttää, minne näyttelyyn tulevat teokset on suunniteltu asetettavaksi.

4. Laineen teokset saapuivat kuljetuksessa tammikuun alussa ja ne purettiin näyttelyhuoneisiin oikeille paikoilleen.

5. Isoin laatikko saapui Kiasmasta. Huomauttaisin, että näyttelymestari Jaana on pitkä nainen, joten melko vaikuttavan kokoinen lähetys on kyseessä.

6. Tässä kuvatodiste edellisestä niille, jotka eivät vielä uskoneet. Ei käy laatikon kanssa pelleileminen. Itse pysyttelin siitä viisaasti etäämpänä.

7. Ripustus on jo täydessä käynnissä. Vähemmän organisoitu apupöytä rullaa ripustajien matkassa huoneesta toiseen.

8. Kun kaikki työt on saatu ripustettua, Tuija kiinnittää vielä teoslaput paikoilleen.

9. Kohdevaloja vaille valmista.

10. Lamputkin ovat paikoillaan, joten pystytys on valmis. Seuraava etappi on tiedotustilaisuus, jossa taiteilija itse pääsee kertomaan tiedotusvälineille ja oppaille töistään.

Illalla seuraa avajaiset ja sitten onkin näyttely virallisesti auki. Maalauksia valosta ja tilasta on nähtävillä Joensuussa 3. maaliskuuta saakka.

Hanna-Maija

ps. Lauri Laine suostui jututettavakseni ripustuksen yhteydessä, haastattelu ilmaantuu tänne blogin puolelle piakkoin. Pysykäähän kanavalla!