Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun valinnasta vastaa näyttelymestarimme Jaana.


Hannu Riikonen, Tervemenoa ikävä 1986maalattu kipsi, Joensuun kaupungin kokoelma


Hannu Riikosen naivistis-realistiset ja usein humoristiset teokset kuvaavat runsasmuotoisia ihmishahmoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Taidemuseon kokoelmiin kuuluu useita Riikosen töitä, joista 170 cm korkea Tervemenoa ikävä viettää tänä vuonna kolmekymppisiään Joensuussa - teos hankittiin Joensuun kaupungin kokoelmaan 1987. Rakastettu kokoelmasuosikki tuotiin kesäkuun alussa jälleen esille 3. kerroksen porrastasanteelle.

Teoksen on valinnut näyttelymestari Jaana Hämäläinen, joka tulee aina veistoksen nähdessään hyvälle mielelle.

Rukinlapojen kauneus

Rukinlavat ovat monelle vanhojen, kuluneiden ja niin nähtyjen museoesineiden symboli, varsinkin kun niiden käyttötapaa ei enää tunneta. Niitä on ollut esillä runsaasti museoiden näyttelyissä sadan vuoden aikana. Suomen museoista löytyykin tuhansia rukinlapoja.

Rukki yleistyi Suomessa 1600- ja 1700-lukujen taitteessa Turun seudulta alkaen. 1800-luvulla rukki valtasi jo Itä-Suomeakin, joskin Karjalassa kehrättiin paikoin vielä vanhemmilla menetelmillä, eli värttinällä.

Rukinlapa on rukin itsenäinen osa, jolle on oma paikkansa rukkilaitteessa. Lapaan kiinnitetään tukko eli kuontalo kehrättävää kuitua (erityisesti pellavaa), josta vedetään säikeitä rukinpyörän kautta langaksi.

Rukinlapoja on yleensä ollut sekä yksinkertaisia, jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja että taidokkaasti koristeltuja lahjaesineitä. Koristelutavoissa on alueellisia eroja: esimerkiksi Pohjanmaalla rokokoo-henkiset, sirot, lävistekoristeiset rukinlavat olivat yleisiä. Karjalassa taas suosittiin leveämpää, lyhyempää ja niukemmin koristeltua mallia. Karjalaisen lavan koristelulle on ominaista reunan pykälöinti ja profilointi, kolmiopistelmärivit sekä lavan keskellä kulkeva reikäjono.




Rukinlapa oli usein sulhasen työnäyte ja morsiuslahja tulevalle vaimolle. Niistä löytyy geometristen koristeluilotteluiden lisäksi nimikirjaimia, vuosilukuja, sydämiä ja muuta tulevaan yhteisen eloon viittavia asioita.

Ehkäpä rukinlapojen esiintyvyyttä museokokoelmissa selittää se, että ne alkoivat olla väistyvää perinnettä 1900-luvun alussa. Silloin jo tavallisellakin perheenemännällä alkoi olla varaa ostokankaisiin, joita pidettiin kotikutoisia hienompina. Rukit ja rukinlavat kävivät tarpeettomiksi ja ne joutivatkin museoon. Niitä myös tallennettiin kokoelmiin mielellään, sillä ne vastasivat tuon ajan kokoelmien kartutusihannetta: katoavaa perinnettä, jossa näkyy tavallisen kansan käsityötaito.

Ja niinhän se on, jokainen museon rukinlapa on yksilö, vaikka tietyt perusperiaatteet tulikin käyttökelpoista esinettä valmistaessa pitää mielessä. Näihin kauniisiin esineisiin tiivistyy museohistoriaa, kansantaidetta ja ripaus romantiikkaa. Siispä nostamme hattua näille perusmuseoesineille ja niiden tekijöille ja talteen kerääjille!

Hilman Juuret pystymetässä -juhlanäyttelyssä rukinlapoja on
esillä 39 kpl – kokoelmissa on niitä on lähes sata. Kuva: Matti Kuuru

Iiris Heino

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...