Adiós 2014!

Jälleen kerran on tullut aika summata vuoden tapahtumat ja katsoa mitä onkaan saatu aikaiseksi kuluneena vuonna. Museoissa tulosten tarkastelu tarkoittaa pitkälti kävijämäärien ja tulostavoitteiden laskemista. Molempien suhteen voimme olla tyytyväisiä. Kun vielä vuoden viimeisiä kävijöitä vierailee näyttelyissämme ja Mukulakadulla, niin voin todelta Joensuun museoiden onnistuneen tavoitteissaan. Taidemuseolle tavoitteeksi asetetun 15 000 kävijän määrän saavutimme jo syksyn aikana, ja nyt odotamme kuinka paljon jää puuttumaan 20 000 kävijän lukumäärästä. Näillä näkymin se jää vain hiukan vajaaksi. Pohjois-Karjalan museossakin 28 000 kävijän tavoite on ylitetty, ja lähentelemme jo 30 000 kävijää. Myös asetetut euromääräiset tulostavoitteet näyttävät toteutuvan suunnitelmien mukaisesti, kuten kulutkin. Lopulliset luvut selviävät vasta ensi vuoden puolella.

Mutta mitä vuoden aikana tapahtuikaan museoissa? Päällimmäisenä tulee ajatus, että teimme monta asiaa nopeassa aikataulussa ja pienellä henkilökunnalla.  Tästä suuri kiitos henkilökunnalle! Kuluvan vuoden teema, Karjala, oli näkyvästi esillä näyttelyissämme. Molemmissa museoissa teimme yhteistyötä Venäjän museoiden kanssa. Taidemuseolla vuoden päänäyttely kertoi Nikolai I:sta, Joensuun kaupungin vuonna 1848 perustaneesta keisarista ja Pavlovskin palatsimuseossa olevista keisariperheen aarteista. Saimme Pavlovskista lainaan monia esineitä, joita ei ole vielä Pietarissakaan esitelty.
 
Pohjois-Karjalan museon puolella teimme yhteistyötä Venäjän Karjalan museoiden kanssa kahdessa ns. Enpissa eli EU-rahoitteisissa Euregio Karelia -hankkeissa. Hankerahoituksella saatiin asiakkaiden iloksi mm. Mukulakadulle Verneri Veturimies -hahmo sekä suuri leikkiveturi ravintolavaunuineen ja toiseen kerrokseen ns. lasten museohuone. Lisäksi tuotettiin ja testattiin erilaisia teemallisia työpajoja sekä päiväkotilapsille että koululaisille, tehtiin erilaisia esitteitä ja luotiin matkamuistopussukka. Sortavalasta kiinnostuneille tuotettiin Virtual Sortavala -nettisivusto, jossa kerrotaan kaupungin kulttuurihistoriasta. Sotien jälkeistä aineistoa on saatu Karjalan tasavallan arkistosta ja museoista. 

Suurta ponnistusta vaati myös hankkeessa luotu Open Karelia -tietoverkko. Open Karelia on museotietojärjestelmä, johon on syötetty museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja valokuvia tiettyjen teema-alueiden mukaisesti. Kyseessä ei ole pelkkä kokoelmanhallintajärjestelmä, vaan myös asiakkaille suunnattu avoin tietojärjestelmä. Ohjelma on myös joustava tietoalusta, johon voidaan syöttää tekstin ja valokuvan lisäksi liikkuvaa kuvaa ja äänitiedostoja. Jokainen objekti saa oman tulostettavan QR-koodin.  Tämä helpottaa näyttelytoimintaa, jossa voidaan koodin avulla jakaa lisätietoa yksittäisistä esineistä / ilmiöistä / äänitiedostoista jne.

Muutoksia tapahtui myös Pohjois-Karjalan museon henkilöstöpuolella, jossa pitkäaikainen kokoelmajohtaja Auli Patjas siirtyi eläkkeelle.  Tästä seurasikin aikamoinen tehtävänkierto: maakuntatyöstä vastannut amanuenssi Erkki Matikainen siirtyi kokoelmapuolelle ja tuottajana vaikuttanut Ulla Härkönen aloitti amanuenssina vastaten alueellisesta toiminnasta. Tuottajan tehtäviin saimme aivan uuden kasvon: Pauliina Kaasalaisen. Pauliina onkin nyt muutaman kuukauden ajan perehtynyt museon toimintaan ja osallistunut yhteen jos toiseenkin tapahtumaan

Kulunut vuosi on ollut museoissa työteliäs, osaltaan mainittujen Enpi-hankkeiden, mutta myös monien muiden hankkeiden, tehtävien tai selvitysten takia. Hankepuolella olemme onnistuneet saamaan avustusta myös muihinkin ideoihimme: kouluun liittyvien esineiden / valokuvien luettelointiin, Sortavalaan liittyvän kiertonäyttelyn tuottamiseen, Nikolai-näyttelyyn sekä monikulttuurisuuteen liittyvään hankkeeseen. 

Jälkimmäistä hanketta vetänyt Isabel ehti opastaa meitä myös espanjan kielen saloihin.  Näin vuoden viimeisenä päivänä kiitän kaikkia museon asiakkaita kuluneesta vuodesta. Uusi vuosi tuo tullessaan aivan uusia näyttelyitä ja uusia tuulia. Tervetuloa museoihin ensi vuonnakin, mutta nyt Adiós 2014!

Tarja Raninen-Siiskonen

Katse tulevassa

On taas se aika vuodesta kun ihmisillä on tapana kerrata mennyttä ja pohtia tulevaa. 

Töissä tämä näkyy mukavan konkreettisesti: olen tällä viikolla kirjoittanut viimeinkin puhtaaksi suunnitelmat ja alustavat aikataulut vuodelle 2015 sekä järjestänyt menneen vuoden tiedotus- ja markkinointimateriaalit työpöydän pinta-alaa valtaamasta siististi omille paikoilleen mappiin ja mapin puolestaan rivistön jatkoksi hyllyyn. 

Joulua voi lähteä viettämään mukavan keventynein mielin, kun tietää menneiden olevan paketissa ja uusi tyhjä mappi odottaa täyttäjäänsä puhtaalla pöydällä.

Tässä näyssä assistentin mieli lepää.

Asiakkaiden näkökulmasta markkinointimappini tuskin ovat kuitenkaan se kaikkein jännittävin asia taidemuseon toiminnassa, varsinkaan tulevassa vuodessa. 

Monilla isoilla museoilla tulevan näyttelyvuoden julkaisu on odotettu tapahtuma. Meillä on toistaiseksi tyydytty pienieleisemmin kaupungin kulttuurilaitosten yhteiskausiesitteeseen ja muun tiedotuksen mukana lähtevään näyttelyohjelmaan. Tänä vuonna kokeilin kepillä jäätä ja julkaisin nettisivuille päivitetyn näyttelykalenterin myös sosiaalisen median puolella. Ilahtuneesta vastaanotosta päätellen uutisia on odoteltu myös meidän museomme osalta.

Ja mikäpä ettei, taas on nimittäin tulossa kaikenlaista!

Luvassa on mm. itäsuomalaista nykytaidekenttää valottava ALUE15 sekä Roger Gustafssonin pienoisveistoksilla nykytaiteen kirjoa hauskasti esittelevä Hommage à... Kesänäyttelynä on ensi vuonna Due Nelimarkka, jossa on nähtävillä Eero Nelimarkan maalauksia ja piirroksia sekä Riitta Nelimarkan taidetekstiilejä, serigrafioita, maalauksia ja piirroksia. Vuoden päättää joensuulaistuneen taiteilijapariskunnan Ville ja Anni Löppösen yhteisnäyttely Sisäinen linna.

Vuoden kuitenkin avaa heti tammikuussa Lapin taiteilijaseuran 25-vuotisjuhlanäyttely How to Read in the Dark?, jossa tutkitaan miten pimeyttä ja sen kokemista voi kuvata taiteen keinoin. Näin harvinaisen pimeän syksyn jälkeen on vaikea keksiä paljon osuvampaa teemaa.

Onneksi ainakaan täällä Itä-Suomessa pimeys ei ole enää niin hallitsevaa, kun maahan on saatu (toivottavasti jo pysyvä) lumipeite ja valkean joulun mahdollisuuteen jaksaa taas uskoakin. Siispä mukavaa joulun odotusta kaikille! Palataan asiaan hienojen näyttelyiden ja uusien seikkailuiden parissa taas ensi vuonna!

Hanna-Maija

Ps. Kaupungilla kiertää villi huhu, että kolmannen kerroksen Studiosta loppuvat vaihtuvat näyttelyt kokonaan. Totta on kuin onkin toinen puoli: tila siirtyy vuoden alusta kokoelmakäyttöön. Studion pienempien näyttelyiden ystävät älkööt kuitenkaan olko huolissaan: pysyvää näyttelyä sinne ei toistaiseksi ole tulossa ja suunnitellut kokoelmanostot näyttävät melkoisen kutkuttavilta. Ensimmäiseksi pääsee ihastelemaan Helge Dahlmanin teoksia, joista osaa ei ole aiemmin esitelty! Dahlmanin näyttely on avautuu yleisölle jo 7.1.

”Yöllä yököt lentelevät, päivällä paremmat linnut”

Mikä eläin on pienimmillään niin pieni, että se mahtuu vaikka tulitikkulaatikkoon mutta suurimmillaan niin suuri, että sen siipien kärkiväli voi olla jopa 2 metriä? Ja nyt siis puhutaan ihan täysikasvuisista yksilöistä. Lisävihjeitä jos kaipaat, niin samainen eläinlaji on myös maailman ainoa nisäkäs, joka osaa lentää, ja se havainnoi ympäristöään kaikuluotauksen avulla. Joko arvaat? Ai, et vieläkään. No seuraava vihje johdattaa sinut taatusti oikeille jäljille: tämä lentävä nisäkäs on usein yhdistetty verta imeviin vampyyreihin, onpa sitä joskus syytetty paholaisen kätyriksi. Nyt varmasti tiedät, mistä eläimestä on kyse, no tietenkin… lepakosta! Dydydydydydydydy Batmaaaannn!

Lepakot ovat siitä hassuja otuksia, että niitä harvemmin pääsee ihan omin silmin luonnossa näkemään, lepakko-ystävämme kun eivät juurikaan perusta valosta ja näin ollen ne liikkuvat mieluummin öiseen aikaan pimeällä. Toisaalta Suomen pitkät ja ainakin lepakoiden mielestä hieman turhan kylmät talvet aiheuttavat sen, että lepakot viettävät suuren osan vuodesta talvihorroksessa. Usein talvihorros kestää melkein puoli vuotta. Jos siis olet päässyt bongaamaan ihka aidon, elävän lepakon luonnossa, voisit jopa onnitella itseäsi, näin ei nimittäin tapahdu ihan joka päivä.

Lepakoiden kiehtovuutta lisäävät monet uskomukset ja tarinat, joita lepakoihin on vuosisatojen ajan liitetty. Esimerkiksi joillakin Meksikon alueilla lepakoita palvotaan jumalina, joilta anotaan suojaa vihollista vastaan sekä yleistä onnea ja hyvää satoa. Kiinassa ja Japanissa lepakko on kuvannut onnea, ja esimerkiksi kiinan kielen sana ”fu” tarkoittaa sekä lepakkoa että hyvää onnea. Amerikan intiaanit ovat puolestaan pitäneet lepakkoa merkkinä sateesta.  Lepakon syntyynkin liittyy monenlaisia tarinoita, joista yhteen myös otsikko viittaa. Meillä täällä Suomessa on joskus uskottu, että lepakko on pirun aikaansaannos. Piru oli nimittäin ihastunut pääskyseen ja halusi itsekin tehdä samanlaisen olennon. Lopputulos ei kuitenkaan ollut aivan pirun toiveiden mukainen, vaan luomistyön tuloksena oli lepakko, jonka pettynyt ja kiukkuinen piru määräsi lentämään öisin, jottei hänen epäonnistunut yrityksensä osuisi kaikkien silmiin.

Mutta jos lepakoita ei ole koskaan polullesi eksynyt, niin nyt on suorastaan loistava tilaisuus aloittaa tutustuminen lepakoihin suuntaamalla oma kaikuluotaus kohti Pohjois-Karjalan museota. Luonnontieteellinen keskusmuseo on tuottanut upean näyttelyn, Vampyyrien varjostamat – lepakoiden salainen maailma, näistä varmasti meille monille hieman tuntemattomammista eläimistä. Näyttelyssä on esillä tietoa lepakoiden evoluutiosta ja biologiasta, Suomen lepakoista, lepakkotutkimuksesta ja ihmisen suhteesta lepakoihin. Eikä toki Batmaniakaan ole unohdettu!

Ja ihan vinkkinä vain, että lepakkopöntön rakennusohjeet pääsivät jo yhdessä vaiheessa tyystin loppumaan, mutta nyt niitä on taas näyttelyssä tarjolla. Joten jos haluat omasi, niin olepa nopea!

Mediatutkija, tiedemies ja myyttientutkija pohtivat lepakoiden syvintä olemusta museon lepakko -näyttelyssä.

Ulla

Ps. Näyttely on esillä aina 18.1.2015 saakka, joten jos joululomalla iskee tekemisen puute, niin tervetuloa!

Viitisen päivää taidemuseolla

Olin viisi päivää TET-harjoittelussa Joensuun taidemuseolla, kannattiko? – Minä sanon, että ehdottomasti kannatti. Jopa minunkaltaiseni hiljainen ja herkkä tyttö selvisi pelkillä hyvillä kokemuksilla.
 
Pääsin tekemään asioita, joita en olisi ihan ensimmäiseksi voinut kuvitella museotyön osaltaan olevan. Nämä viisi päivää muuttivat kokonaan käsitykseni museotyöstä ja sen tuomista tehtävistä. Olin ennestään luonut yleisestikin työelämästä stereotyyppisen kuvan: työntekijä on erikoistunut vain yhteen asiaan ja tekee sitä sen seuraavat 30 vuotta, – Todellisuudessa tuo stereotypia on joissakin tapauksissa jokseenkin valhetta.

Tämän TET-jakson aikana opin kuinka museotyö toimii. Se ei ollutkaan pelkkää asiakkaiden kanssa työskentelyä, kuten olin aluksi kuvitellut. Siihen liittyy paljon muutakin. Museoissa on paljon ihan erilailla kouluttuneita ihmisiä, jotka tekevät paljon työtä museon sisällä, mutta myös ulkopuolella. Aikataulusuunnitelmat ovat tärkeä osa työskentelyä, jotta kaikki saataisiin tehtyä ajoissa ja oikeassa järjestyksessä.

Mutta entäpä minä? Millainen mieli jäi yleisesti TET-jaksosta? – Mahtava. Minua ilahdutti se, että henkilökunta oli hirmu mukava ja otti minut avosylin vastaan. Uskalsin jopa avata suutani vieraille ihmisille, jota en yleensä tee. Lisäksi pääsin eroon inhottavista ennakkoluuloistani, joita tavallisena suomalaisena muodostan lähes joka asiasta.

Jakson aikana tekemäni tehtävät olivat mielenkiintoisia ja juuri sopivia minulle. Ne eivät olleet liian haastavia, mitä olin ennen TET-jakson alkamista pelännyt. Lisäksi sain tasavertaisesti itsenäisesti tehtäviä kirjoitustehtäviä kuin hieman sosiaalisempaakin tehtävää. Eikä varastonkaan siivoaminen ollut tylsää, koska sitä muutenkin tykkään siivota ja järjestellä tavaroita.

TET-jakso taidemuseolla lisäsi paljon työkokemustani ja rohkaisi minua sen verran, että taidankin hakea ensi kesänä kesätöitä. Lisäksi se laajensi yleissivistystäni ja toimi hyvänä pohjana ehkä tulevalle tulevaisuuden ammatilleni. Aivan kuten olin saanut ennen jaksoa kuulla, useat museot ovat mukavia TET-paikkoja ja niihin kannattaa hakea myös kesätöihin. Viihdyin oikein hyvin viisi päivää taidemuseolla ja minusta tuntuu, että viihdyin ihan liiankin hyvin, sillä oikeastaan en haluaisi palata taas ensi viikolla koulunpenkille. Olisin voinut työskennellä pidempäänkin, mutta klassikon sanonnan mukaan: kaikki kiva loppuu aikanaan, - ja se on kyllä totisinta totta.

Rohkaisen kaikkia vähänkin taiteesta tai historiasta kiinnostuneita ihmisiä hakemaan Joensuun taidemuseolle töihin tai mikseivät muutkaan voisi? Jos ei nyt TET:iin niin sitten vaikka kesätöihin tai muuten vain vierailulle. Älkää antako ennakkoluulojen ottaa valtaa!

- Milla, Pielisjoen koulu

Haaveita ja säästösuunnitelmia

Olli Sorjonen kirjoitti sunnuntain (21.9.2014) Karjalaisessa Joensuun museoiden tiloista otsikolla ”Museokeskus tai kuolinisku museoille”.

Asia lienee tuttu kaikille Joensuun tilannetta seuranneille, mutta briiffattakoon se muille nopeasti: osana Joensuun kaupungin säästötalkoita on selvitetty mahdollisuutta siirtää Pohjois-Karjalan museo Carelicumista taidemuseon tiloihin. Pitemmällä tähtäimellä myös museon henkilökuntaa olisi tarkoitus supistaa. 

Kuten Sorjonenkin toteaa, virallisessa rakennemuutospaperissa lukee myös, että järkevin ratkaisu olisi rakentaa nyt tyhjänä olevalle piha-alueelle uusi rakennus ja samalla remontoida taidemuseon nykyiset tilat. Tästä huolimatta museoiden samaan rakennukseen yhdistäminen tuntuu kantautuvan korviini aika ajoin milloin miltäkin suunnalta.

Niin toimittajan, museoiden henkilökunnan kuin aktiivisten kävijöidenkin mielipide on selvä: yhdistäminen yhteen rakennukseen ei onnistu, se on kuolinisku kahdelle laadukkaalle museolle. 

Toki kahvipöydässä on mietitty, kuka kenenkin kanssa tulevaisuudessa pöydänkulman jakaa ja miten Pohjois-Karjalan museon kokoelmat mahdutetaan taidemuseon kellariin. Vai siirryttäisiinkö sittenkin ripustuksen suhteen ns. perinteiseen venäläiseen malliin ja vuorataan seinät lattiasta kattoon? 

Mutta jos jätetään surulliset vitsit sikseen, on kysymys iso ja ihmisten huoli aito. Minusta tuntuu kaikin puolin älyttömältä, että kaksi valtakunnallisesti tunnettua ja laadukasta, mutta toimialoiltaan täysin toisistaan poikkeavaa museota yhdistettäisiin yhdeksi ahtaaksi ja sekavaksi kokonaisuudeksi. Se ei palvele asiakkaita, museoita eikä uskoakseni pitemmän päälle kaupunkiakaan. Siksi tavoitellut säästöt tuntuvat minusta äärimmäisen lyhytnäköisiltä.

90-luvun alussa yksin taidemuseolla vakituista henkilökuntaa oli 15 henkeä. Asteittaisen vähentämisen seurauksena määrä on tippunut nyt puoleen ja lakkautetuillekin toimille kyllä töitä löytyisi. Jos museoiden yhdistymisen myötä museaalista henkilökuntaa vähennetään entisestään, muotoutuu työnkuvista täysin mahdottomia kakkuja. Museaalisen henkilökunnan määrään suoraan sidoksissa olevan valtionavustuksen supistumisesta puhumattakaan.

Sunnuntain Karjalaisessa Sorjonen kuuluttaa Carelicumin myyntiä ja esittää siitä saatujen rahojen käyttämistä uudisrakennuksen rakentamiseen. Se on myös museon henkilökunnan näkökulmasta ainoa järkevä yhdistämistapa. Ratkaisu palvelisi myös asiakkaita, jotka pääsisivät pienemmällä vaivalla tutustumaan useampaan museoon kerralla.

Vaikka tässä taloustilanteessa uutukainen museokeskus kuulostaa liki utopialta, toimivia esimerkkejä löytyy ihan Suomen rajojen sisältä. 

Museonjohtaja Tarja Raninen-Siiskosen Karjalaisen artikkelissa mainitsemat Vapriikki Tampereella ja WeeGee Espoossa ovat hyviä esimerkkejä saman katon alle yhdistetyistä museoista. Omiin suosikkeihini lukeutuu myös Kaapelitehdas Helsingissä. 

Uudisrakennuksista taas kävimme vastikään tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin ja taidemuseo Göstan uuteen paviljonkiin – erinomainen muistutus siitä, miten asiakkaiden, henkilökunnan, kokoelmien ja näyttelytoiminnan eduksi voikaan toimia nimenomaan museokäyttöön suunniteltu rakennus, jossa toiminnan moninaiset tarpeet on otettu huomioon.

Haaveiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta se tapaa olla mukavaa ja mielekästä työntekoa. Toivonkin, ettei haaveita enää syrjäytetä suuremmalla huolella vetämällä niiltä mattoa jalkojen alta.

Hanna-Maija

Happy one month birthday to Karelia Friends!

What is Karelia Friends? Karelia friends is a creative and varied group of people from different cultures and backgrounds, mixed on the same palette creating its own color. Every member has different skills, talents and interests but all share their love to art, to learn and to create. Nowadays, the group is working on different projects and exhibitions within the North Karelian museum (in Carelicum) that will present during different events in the following months.

The group started one month ago and so far has counted with the collaboration of Pauliina Syrjälä, who came to share and inspire us with her knowledge about Kantele. During that meeting we could enjoy the beautiful fusion of a traditional Finnish instrument with new ways of seeing and playing it.

Picture from Pauliina Syrjälä playing Kantele with a brush in the Kantele room in the North-Karelian museum.

The background of Karelia Friends is the Kulttuurimix project, which brings the local culture close to the group members and through their eyes and inspiration to everyone. The project is developed by the North Karelian museum (Pohjois-Karjalan museon) and Joensuu’s district multicultural association (JoMoni). The project has been funded by the National Board of Antiquities (Museovirasto).

Isabel Muñoz, the coordinator of Kulttuurimix -project

Mitä sie oikeen teet työksesi?

Otsikon kysymyksen lausui hyvä ystäväni ääneen alkukesästä.

Vaikka olen törmännyt kysymykseen monesti tässä vajaassa kolmessa taidemuseolla viettämässäni vuodessa, kyselytahti on tihentynyt huomattavasti kuluneina kuukausina.

Museoassistentin nimekkeeseen ei liity samanlaisia pätevyysvaatimuksia kuin useimpiin museoalan nimekkeisiin ja työtehtävätkin taitavat vaihdella museokohtaisesti laidasta laitaan. Ei siis ihme, jos ulospäin ei välity kovinkaan tarkkaa kuvaa tehtävänkuvastani.

”Mie tiiän, että istut paljon tietokoneella, mutta en sitten sitä, mitä sie siinä teet”, jatkoi ystäväni arvuuttelua. Oikein meni. Tavallisesta työpäivästä vierähtää liiankin iso osa koneella istuen.

Jos haluan selvitä helpolla, kerron kyselijöille vastaavani taidemuseon tiedotus- ja markkinointiasioista, niin suunnittelusta kuin usein konkreettisesta toteuttamisestakin. Siihen liittyy myös sosiaalisen median päivittäminen ja seuraaminen: Facebook, Twitter, Instagram ja blogi.

Pitemmässä versiossa kerron myös tekeväni opastuksia, satunnaista kielenhuoltoa, osallistuvani asiakaspalveluun tarvittaessa ja auttavani milloin missäkin käytännön asioissa tilanteen ja osaamiseni mukaan.

Tässä vaiheessa sinnikkäimmätkin sanovat yleensä "ahaa", joten harvemmin tarvitsee yhtään pitemmälle työnkuvaa avata. Se on vähän sääli, koska tästähän kaikki jännittävä vasta alkaa! Paperilla saamassani tehtävänkuvauksessa on mukana toki kohta 13 eli ”muut museonjohtajan/sijaisen määräämät tehtävät”, mutta vaikka johtoporras ei aina innostuisikaan innovoimaan uusia hommia, voi itsensä vahingossa löytää mitä moninaisempien työtehtävien ääreltä.

Käytännössä oma työnkuvani muistuttaa lähinnä intervalliharjoittelua: ennen uuden näyttelyn avautumista on melkoista hoppua, rästihommia ja ei-kiireellisiä asioita ehtii hoitaa sitten rauhassa avajaisten jälkeen. Säännöstään kiireisintä aikaa on kevätkausi aina alkuvuodesta kesänäyttelyn alkuun, kun taas kesällä tapaa olla aikaa opetella uutta, verestää vanhoja taitoja ja heittäytyä vähän hassuttelemaankin.

Tänä kesänä olenkin tehnyt opastusten, budjettilaskelmien, asiakaspalvelun ja nettipäivitysten lisäksi työkseni muun muassa seuraavia asioita:

- Kehitellyt nollabudjetin tee se itse -mainoksia paikallisiin majoitusliikkeisiin.



- Muistutellut mieleeni, miten seinätarrojen tekeminen Adoben ohjelmistolla taas tapahtuikaan.



- Askarrellut, auttanut lapsia askartelemaan ja valokuvannut mitä mielikuvituksellisimpia käpyeläimiä.



Kieltämättä sain osakseni pitkiä katseita ja kulmien kohottelua, kun väsyneenä työpäivän jälkeen huokaisin ”oikeesti, askartelin käpylehmiä koko päivän!”. Koska normaalisti suurin osa päivästä vierähtää hiljaisuudessa koneen äärellä, oli sosiaalinen askartelu yllättävän uuvuttavaa.

Tervetullutta vaihtelua normaali se kuitenkin oli ja saman taitavat allekirjoittaa muutkin Käpykarsinaan osallistuneet aikuiset. Suosittelen lämpimästi kaikille pientä tuulettumista kaipaaville tai muuten vain välipalaksi.

Kesäterveisin

Hanna-Maija

ps. Todellakin kesäterveisin, sillä olen tekstin julkaisuajankohtana kesälomalla! Kesän työtehtäviin laskettakoon siis myös Bloggerin ajastustoiminnon harjoittelu.

pps. Tarkkasilmäisimmän huomasivatkin, että taidemuseo on kaikessa hiljaisuudessa löytänyt tiensä Instagramiin. Seuraa @taidemuseojns!

Kesätyöläisen paluu

Jo toistamiseen olen viettänyt yhden kesäkuukausistani taidemuseon käytävillä viilettäen ja infopisteellä istuen. Viimeksi museossa tuli seikkailtua kesällä 2012, ja nyt toukokuussa 2014 sain mahdollisuuden palata takaisin saman kesätyöpaikan merkeissä. Blogiin tosin kirjoittelen vasta ihan ensimmäistä kertaa, kun tuo Hanna-Maija sitä niin nätisti pyysi.

No millaista oli sitten palata takaisin museon katon alle? Mukavaahan se totta kai oli. Tällä kertaa töiden aloittaminen ei jännittänyt sitten pätkääkään, kun tiesi millainen työpaikka on luvassa ja millaisia ihmisiä vastassa. Vanhojen tuttujen naamojen lisäksi kohtasin myös uusia tuttavuuksia, mutta muuten museossa ei ole hurjasti muutoksia tapahtunut kahden vuoden aikana. Paikat näyttivät ja tuntuivat tutuilta ja turvallisilta, ja kaikki muistui mieleen varsin kivuttomasti. Vauhtiin oli helppo hypätä mukaan, kun ei tarvinnut uuteen paikkaan sopeutua tai turhaan aristella.

Viimeksi täällä ollessani oli rakenteilla iso Kiina-näyttely, jolloin kaikennäköistä hommaa oli kyllä riittämiin, oli se sitten maalausta tai infopisteellä nökötystä. Tänä vuonna näyttely oli jo valmiissa kunnossa tänne saapuessani, joten monet sen kesän hommista tippuivat työlistalta pois. Samojakin hommia kyllä riittää tänä vuonna kuin silloin viimeksikin (siivota voi lähes aina), mutta tämän kesän uutuuksia ovat valvonta Nikolai I -näyttelytiloissa, sekä arkistointi. Meininki on kuitenkin pysynyt tänäkin vuonna mukavan leppoisana ja ihmiset ovat ihan yhtä mukavia kuin muistinkin. Taisteluparina tänä vuonna olikin toinen ahkera kesätyöläinen, Mira, jonka kanssa hommien teko on sujunut mukavan nopsaan ja aina välillä hölmöille asioille naureskellen.

Vaikka päivät aina toisinaan tuntuivat pitkiltä, on kuukausi vierähtänyt lähes valonnopeudella. Tätä tekstiä naputtelen työsarkani viimeisenä päivänä ja tuntuu, että vastahan minä tänne töihin tulin. Toinen samanlainen kuukausi sujuisi varmasti ihan yhtä nopsaan, ja mielellänihän minä tänne töihin jäisinkin. Aika on kuitenkin siirtyä sivuun ja päästää uudet työläiset ahkeroimaan ja museoelämään tutustumaan.

Nyt on sitten aika toivottaa kaikille hyvää juhannusta ja aurinkoista kesää!

Kesätyöläinen Hanna-Mari

Kurkistuksia

Olen pienestä pitäen ollut höpsähtänyt tintamareskeihin. Edelleen minulle tuottaa suurta riemua, jos jossain on tulee vastaan kurkistusseinäke, jossa oman naamansa saa kuvauttaa. Voin olla prinsessa, filmitähti, ritari tai vaikka lohikäärme silmänräpäyksessä! Minulle käsittämättömästä syystä seuruetta yleensä intoiluni hävettää, mutta mitäs tuosta. Jos joku asia tuottaa näin paljon iloa, niin siitä on otettava kaikki irti.

Melkeinpä poikkeuksetta kaikki tintamareskit ovat ihan ässiä, mutta viime vuosina suosikkini tällä rintamalla ovat löytyneet Suomen valokuvataiteen museon postikorttinäyttelystä Kaapelitehtaalla, VB-valokuvakeskuksen pihalta Kuopiosta, Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiöstä ja Helsingin taidemuseon Chaplin-näyttelystä Tennispalatsissa.

Ja mitäs kummaa onkaan tapahtunut taidemuseon kesänäyttelyn rakentamisen kulisseissa?




Kyllä! Kuvataiteilija Sanna Hukkanen tässä valmistelee taidemuseolle keisarillisen upeita kurkistuskuvia.




Valmiita tintamareskeja voi tulla ihailemaan ja kokeilemaan 15.5. alkaen Nikolai I -näyttelyn yhteydessä vaikka joka päivä syyskuun puoliväliin asti. 

Jos sinunkin seuruettasi hävettää, lupaan mukisematta valokuvata kaikki keisarilliseen muotokuvaan halajavat.

Kevätmielellä,

Hanna-Maija

Kevätkukkia ja keijupölyä


Uudessa keväässä on aina jotain taianomaista, joka saa pienet ja suuret nostamaan katseen maasta ja hypähtelemään kevein askelin. Onnekkaimpia maailmassa ovat he lapset ja lapsenmieliset, jotka vielä uskovat, että kevätkukkien juurella kasvaa muutakin kuin hentoa viherrystä, ja että tuulenpuuska kantaa mukanaan siitepölyn lisäksi kimaltavaa nenän kutitetta. Hellitä siis hetkeksi arkinen aherrus ja anna taikamaailman oppaan johdattaa sinut luoksemme tämän tarinan myötä.

Ensimmäisten leskenlehtien juurelta kevätauringon säteisiin havahtui keijutyttö, uneksittuaan yli pimeän talven pehmeän sammalmättään suloisessa sylissä. Juotuaan jäistään vapautuneen Pielisjoen kirpeitä ilonkyyneleitä, sekä siipiään verryttelevän sitruunaperhosen makoisaa mettä, päätti keijukainen katsastaa, joko ihmiset olisivat tulleet tuvistaan ja taloistaan pihoihin ja puutarhoihin.

”Kas, kuinka iloista rallatusta!” Tuumi keijunen korviaan höristellen. ”Minnekähän ovat noin mieluusti matkalla nuo laulavat lapsukaiset?” Keiju hypähti kyytiläiseksi pienimmän saparopään reppuun ja ratsasti kohti kaupungin keskustaa. ”Kadunlakaisijoita, kukkamyyjiä ja torikahvilassakin kuhinaa!” Totesi salamatkustaja kevättouhuista torin kulmilla. Eivät olleet ihmisetkään enää talviunilla. ”Mutta minne kummaan me oikein olemme matkalla?”

Koskikadulla kulkue pysähtyi suurten liukuovien eteen, joiden yläpuolella luki suurin kirjaimin ”CARELICUM”. ”Onneksi meillä keiju- ja haltijakoulussa opetettiin lukemaan.” Tuumi pieni siipiveikko jatkaen havaintojaan. ”Ja tuossa portissa lukee MUKULAKATU. Onkohan tämä nyt jokin ihmisten poikasten kotipesä?”

Saparopäinen tyttönen nakkasi reppunsa naulakkoon ja kipaisi Verneri Veturimiehen junaan riemusta kiljuen. Toverinsa puolestaan valloittivat merirosvolaivan ja seilasivat seitsemälle merelle. Hiljaa ja huomaamatta pyrähti siivilleen myös keijukainen, lentäen Mukulakadun päästä päähän ja ristiin rastiin. ”Tämäpä oivallinen keijukoto.” Se totesi ja päätti jäädä pysyväksi asukiksi museon lastenkaupunkiin.

Ja joka yö, kun ovet lukitaan ja valot sammuvat, lentää museokeiju Mukulakadulla sinne tänne levittäen keijupölyä. Ja niin muuttuvat eläviksi Verneri, Iki- Hauki, possuperhe ja kaikki muut asukit, jotka leikkivät ja laulavat koko yön ympäriinsä.

Aamulla töihin saapuvat Mukulakadun lastenohjaajatädit kummastelevat miksi Vernerin nuttu on nurin, possujen kaukalossa on kakkua, ja kaikki laivan saaliskalat uivat Ikin omassa lammikossa. Mutta syyn tiedän minä, koska keiju sen kuiskasi korvaani kaapin päältä, ja nyt sen tiedät sinäkin. Tule siis leikkimään Vernerin veturiin, meriseikkailuihin, ja syöttämään possuille kakkua, niin ne eivät ikävysty päiväsaikaan yön riemuja odotellessaan!

Olisiko tämä oiva keijukoto?

Leikkimielisiä ja keijupölynkevyitä kevätpäiviä toivottaa,
Mukulakadun lastenohjaajatädit (jotka eivät ikinä aio kasvaa aikuisiksi)

Ps. Tulethan mukaan Mukulakadun Kevään kruunajaisiin ensi viikon perjantaina 2.5. Hassutellaan koko päivä naamiaisasuissa, askarrellaan vapputunnelmissa, kasvomaalaillaan ja kirjoitellaan aforismeja ilmapalloihin!

Ikimuistoisen museokokemuksen jäljillä

Kävin viime viikolla kevätpyrähdyksellä Tallinnassa. Eksyimme sattumalta myös marsipaanigalleriaan, mutta varsinainen kulttuurikohde oli Lentosataman paljon suosiota saavuttanut Titanic-näyttely.

Lentosatamasta on palannut kollega ja tuttu jos toinenkin silmät loistaen ja kertonut, kuinka Tallinnassa museot ovat ihan toisesta maailmasta kuin nämä meidän omamme. Olennainen ei yleensä välity kuvissa, joten nyt paikalla viimeinkin käyneenä ymmärrän, mistä silmien loiste johtuu.

Matkan jälkimainingeissa aloin miettiä omia unohtumattomimpia museokokemuksiani vuosien varrelta. Hieno Titanic-näyttely saattaa hyvinkin löytää vielä tiensä tälle listalle, mutta tuoreimpana tulee nyt toistaiseksi diskatuksi. 

Mieleeni on painunut vahvasti Glasgow’n Kelvin Hallissa aikanaan ollut liikennemuseo (nykyisin Riverside Museum). Myös Lontoon jo valitettavasti kuopattu teatterimuseo, Bathin Jane Austen -keskus ja Pariisin Musee d’Orsay ovat puhutelleet kovasti.

Mikä näistä paikoista tekee sitten niin erityisiä? Oivaltavat ratkaisut näyttelyiden rakentamisessa palautuvat mieleen sekä liikenne- ja teatterimuseon kohdalla. Lukuisia maailman taideaarteita seiniensä sisään kätkevässä Orsayssa suurimman vaikutuksen puolestaan teki kaikesta huolimatta museorakennus itse. Jane Austen -keskuksen tapauksessa kiittelen sympaattisen näyttelyn lisäksi myös museokahvilaa, jonka tuotteet oli nimetty Austenin romaanihenkilöiden mukaan: muistan vieläkin tilanneeni herra Bingleyn suklaaleivoksen, vaikka visiitistä on jo kahdeksan vuotta.

Seuraavaksi haastoinkin itseni pohtimaan, mikä meillä täällä Joensuussa on ikimuistoista ja ainutlaatuista. Vietän aikaa taidemuseolla tavallisesti viitenä päivänä viikossa, joten ympäristö muuttuu helposti arkiseksi ja erikoisuuksia tulee pohdittua harmillisen harvoin. Asiakkaamme kiittelevät yleisimmin kokonaisuutta: rakennusta, kokoelmia, näyttelyitä, ripustusta, kokoelmahuoneiden isoja mattoja, tunnelmaa.

Taidemuseon ala-aulassa on Marja Kanervon Maalaus vuodelta 2010. Poistotekniikalla tehty teos paljastaa pintakerrokset 120-vuotiaan rakennuksen historian eri vaiheilta. Menneisyyttä kouluna muistetaan teoksen halki kulkevilla XYZ-kirjaimilla. En ainkaan tähän hätään muista nähneeni muualla vastaavaa.

Marja Kanervo, Maalaus 2010


Toisen kerroksen antiikkihuoneen nurkkaus on mielestäni viehättävin interiöörimme. Viihtyisiä luku-  ja levähdyspaikkoja on muissakin huoneissa, mutta antiikkihuoneen sohvien ja jalkalampun yhdistelmä on ainoa laatuaan.

Etualalla etruskilainen nuorukaisen pää 500-luvulta eaa,
taustalla Jean-Francois Octave, Unohduksen ylistys 1992.


Oscar Parviaisen teokset ovat myös ihania. Niitä ei muualla näe.

Oscar Parviainen, Paratiisi 1910.

Nämä ovat minun poimintojani. Mitkä ovat sinun?

Hanna-Maija

Museotoiminnan haasteita

Joensuu sai tällä viikolla uuden museon, kun Pietarissa toimivan Russian Museumin (Venäläisen museon) virtuaalinen portaali "The Russian Museum: the Virtual Branch" avattiin. Uuden museon toimipiste on sijoitettu Joensuun seutukirjaston pääkirjaston parille tietokoneelle. Tietokoneiden kautta voi ihastella museon kuutta palatsia sekä sen kahta upeasti restauroitua puutarhaa tai astella sisään taideteosten maailmaan. 

Kyse on Venäläisen museon kansainvälisestä projektista, jossa museon upeat kokoelmat saatetaan yhä laajempien yleisöjen katseltaviksi tietokoneiden välityksellä. Museon virtuaalisia pisteitä on aika laajalti, Venäjällä niitä on 100 ja Venäjän rajojen ulkopuolellakin jo 40. Joensuussa virtuaalinen piste sijoitettiin kirjastoon, mutta muualla niitä on myös museoissa ja erilaisissa kulttuuriorganisaatioissa ja oppilaitoksissa. Joensuuhun sivupiste tuli kirjaston Karelia CBC Enpi -ohjelmasta rahoitettavan ”Libraries make a Difference”-hankkeen myötä. Sähköinen museotoiminnan esittely on oiva tapa tehdä omaa museota ja sen kokoelmaa tunnetuksi. En varmaan ole ainoa joka miettii, että josko seuraavalla Pietarin matkalla menisikin vierailemaan juuri tässä museossa! 

Arkityössäni joudun pohtimaan hieman toiselta kannalta museotoiminnan arkea. Pohjois-Karjalan maakuntamuseon työhön kuuluu opastaa ja auttaa kotiseutuyhdistyksiä ja niiden museotoimintaa. Kotiseutumuseoita perustettiin näillekin kulmille runsaasti 1950- ja 1960-luvuilla. Monesti museot sijoitettiin tyhjäksi käyneisiin viljamakasiineihin tai muualta pitäjästä siirrettyihin vanhoihin asuintaloihin. Vielä 1970- ja 1980-luvulla museotoiminta oli vilkasta, kun seuran jäsenet pitivät kotiseutumuseota kesäisin avoinna talkoovoimin.

Pohjois-Karjalan kotiseutuyhdistysten ja ammatillisten museoiden
väkeä maakuntamuseopäivässä Kolilla toukokuussa 2013. 

2000-luvulla on tilanne muuttunut useimmissa yhdistyksissä: talkooväkeä ei saada, aktiivit ovat ikääntyneitä ja nuorempaa sukupolvea ei kotiseutumuseo voisi enempää kiinnostaa! Parin vuoden aikana on jo kaksi kotiseutuyhdistystä miltei pistänyt lapun luukulle ja tullut kertomaan meille ajatuksesta lopettaa kotiseutumuseo. Yhteisen keskustelun ja toiminnan ideoimisen jälkeen on ajatus muuttunut ja museot on saatu joko pidettyä auki tai museota ei ole lakkautettu. Minun ei tarvitse olla suuri ennustaja kun totean, että vastaavanlaisia tilanteita tullee eteen jatkossakin – myös muualla Suomessa.

Museotoiminnan johtoajatuksena on 2000-luvulla oltava, että on seurattava aikaansa ja oltava koko ajan muutoksessa. Ammatillisissa museoissa trendinä alkaa olla erilaisen museotoiminnan jalkautuminen museorakennuksen ulkopuolelle. Museoissa on myös yhä lisääntyvässä määrin tarjolla erilaisia sähköisiä / virtuaalisia oppaita, kuten QR-koodeja näyttelyjen opastuksissa. 

Muutosten perässä on kuljettava, sillä asiakkaat eivät välttämättä innostu passiivisesta katselunäyttelystä. Nyt halutaan erilaista toimintaa, interaktiivisuutta, elämyksiä, tietoa ja oivalluksia. Pohjois-Karjalan museossakin uudistetaan Matkalla Karjalassa -perusnäyttelyä koko ajan – vaikkakin pienin askelein. Suurin uudistushan tapahtui vasta vuonna 2011, mutta paikoillamme emme voi tuosta huolimatta jäädä. Viime marraskuun lopulla saimme esille ns. Ylisoutajan veneen, jolla kuljetettiin ihmisiä Pielisjoen ylitse ennen Suvantosillan valmistumista. Kalevalanpäivänä 2014 avaamme perusnäyttelyssä ns. LASTEN MUSEOHUONEEN, josta vanhan tupainteriöörin seinien lokeroista löytyy talonpoikaistuvan esineistöä ja hieman tuoksujakin. Lasten suosittu leikkipaikka Mukulakatu sai pari viikkoa sitten uuden veturin ja junanvaunun ja tänään muutti Mukulakadulle uusi asukas: Verneri Veturimies. 

Taiteilija Ihva Aulan suunnittelema Verneri Veturimies
on Mukulakadun uusin asukas

Tarja Raninen-Siiskonen

Kieli solmussa

Eräs työkaverini muistaa aina mainita, että puhuu vain suomea ja ”azerbaidžannii”. Vaikka tarkoituksena on kai kertoa, ettei kielten puhuminen oikein suju, olen tulkinnut azerin puhumisen tarkoittavan selkeää asiakaspalveluenglantia, jolla pärjää hyvin ulkomaalaisten vierailijoiden kanssa. Minut saatetaan hälyttää tulkkausavuksi, jos tilanne on vaativampi. Tätä sattuu harvoin, joten teoriani saattaa hyvinkin osua oikeaan.

Ehkä tästä syystä asiakaspalvelun kieliongelmia tulee harvemmin pohdittua. Pääsinkin tällä viikolla mielenkiintoisen haasteen eteen, kun uudelle harjoittelijalleni osui ensimmäiseksi asiakkaaksi brittiläinen herrasmies. Tilannetta seurasi hetkellinen jäätyminen ja sitten pyyntö keskeisestä museon asiakaspalvelusanastosta englanniksi.

Puhun itse sujuvaa, liki natiivitasoista englantia, joten homman hankaluutta ei aina tule muistettua. Mutta kun yritin laatia mahdollisimman yksioikoista ja helposti omaksuttavaa sanalistaa, huomasin asiakaspalveluun liittyvät todella kenkkuja sanoja. Esimerkiksi ”exhibition” ja ”brochure” eivät erikoisine äänteineen helposti taivu suomalaiseen suuhun, mutta vastaavaa helpompaa sanaakaan ei noin vain voi keksiä. 

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että edes suurin piirtein sinnepäin on aina parempi kuin hiljaa pysyminen ja kannustan kaikkia puhumaan oman kielitaitonsa rajoissa niin paljon kuin mahdollista. Joissain tapauksissa lausumisellakin on kieltämättä väliä. Listaa tehdessä nauratti esimerkiksi third-sanan th-äänne, jonka oikein lausuminen kolmoskerroksesta puhuttaessa on suositeltavaa, ettei vahingossa tule mainostaneeksi museon pökälekerrosta.

Mutta onhan niitä helpottaviakin tekijöitä. Nyt taidemuseossa esillä olevassa Tiina Kivisen ja Arto Väisäsen näyttelyssä on esillä piirustuksia ja grafiikkaa. "Drawings and graphics" on huomattavasti helpompi omaksua ja lausua kuin esimerkiksi viime kesän tekstiilitaiteen näyttelyn erilaiset tekniikat, jotka tuottivat paikoin päänvaivaa minullekin. 

Tässä samalla on tullut pohdittua myös oman kielitaidon rajallisuutta, sillä muut kielet eivät minulta yhtä suvereenisti taivu. Eli on se jäätyminen tuttua minullekin. Kun asiakaspalveluun taannoin saapui hurmaava ranskalaispariskunta, jäivät tututkin ranskankieliset sanat kurkkuun. Päässäni kyllä kerroin ikonihuoneen löytyvän kolmannesta kerroksesta sujuvalla ranskan kielellä, mutta asiakkaille taisi valitettavasti välittyä vain harvinaisen selkeää englantia ja käsillä veuhtomista. Rahastus ja kiittäminen sentään sujuivat ranskaksi, mutta korpesi silti vietävästi, sillä pariskunnallekin olisi varmasti ollut iloinen yllätys saada ranskankielistä palvelua täällä itärajalla. Puhumattakaan siitä tunteesta, kun olisin päässyt ylittämään itseni uudessa tilanteessa.

Kielitaito on mukava ja usein hyödyllinen lisä, mutta – ja nyt kaikki kesätöistä haaveilevat silmä tarkkana! - kokemuksen pohjalta kuitenkin sanoisin, että museonkin asiakaspalvelussa paras viestintä on sitä sanatonta laatua. Hymyllä, hyvällä asenteella ja tarpeen vaatiessa käsien heiluttelulla pystyy kommunikoimaan melkein kaiken tarvittavan. Englanti, suomi, ranska ja azer toimivat sitten täydentävänä tukena.

Hanna-Maija

Kokoelmien kätköistä

Kun nyt olemme viime aikoina liikkuneet täällä blogissakin enemmän museoiden tekemän yleisötyön puolella ja kertoneet kaikesta siitä, miten museo näkyy ulospäin, niin ehkäpä on aika tehdä pieni kurkistus kulissien taakse. Mitäs kaikkea muuta museosta löytyykään kuin näyttelyitä ja mahtavia oheistapahtumia?

Vaikka oma työsarkani istuukin enemmän juuri sinne yleisötyön piiriin, niin viime viikolla sain ilokseni tehdä pienen ekskursion Pohjois-Karjalan museon kokoelmavarastoihin. Pohjois-Karjalan museossa on varsinaisten kokoelmien lisäksi opetuskokoelma, jonka esineitä voidaan tutkailla ja käsitellä esimerkiksi koululaisryhmien kanssa ilman, että tarvitsee kauhusta kankeana jännittää, mitä ainutlaatuisen arvokkaille museoesineille tapahtuu. Nyt missiona oli löytää museon varastosta sopivia, opetuskokoelmaa täydentäviä esineitä. Ja mikä olikaan etsinnän tulos, otetaanpa pari esimerkkiä.

Kuinka moni tietää mikä tämä esine on? Arvauksia, villejä veikkauksia?

Mikä on tämä mystinen puupalanen?

Näyttää vain puiselta ällän muotoiseksi sahatulta laudalta, eikös niin. Mitäs ihmeellistä tässä nyt sitten on? No, tämähän on huopatossujen kaava! Miten fiksua tehdä kaava puusta, ei ainakaan rikkoonnu, rispaannu ja häviä niin helposti kuin voipaperille tai kartongille väännetty versio. Eniten tässä esineessä itseäni kuitenkin sykähdytti se, että ottaessani huopatossukaavan käteeni, oli itsellänikin jalassa, mitkäs muut kuin huopatossut. Joku käsistään kätevä ihminen on tehnyt tällaisen huopatossukaavan vuosikymmeniä sitten, ja nyt minulla on jalassani lähestulkoon samanlaiset töppöset. Menneisyys ja nykypäivä kohtaavat uskomattoman hienolla tavalla.

Tai mitäs sanotte tästä: 
 
Puinen ja pyöreä - mikä se on?

Niin no, lautaseltahan se vaikuttaa ja lautanenhan se on. "Vaatimaton ja yksinkertainen esine", voisi moni sanoa, mutta kun hetken aikaa pyörittelee lautasta käsissään, niin jopa alkaa mielikuvitus laukata. Kukahan tältäkin lautaselta on syönyt, ja mitä? Pohjassa on kaiverrettuna kirjaimet HGS, käyttäjän tai valmistajan nimikirjaimet kenties? Vai onko käyttäjä ollut samalla myös lautasen valmistaja? Lautanen on tehty sorvaamalla, sillä sorvauksen jäljet näkyvät ja tuntuvat sormiin selvästi. Lautasta tarkemmin tutkaillessaan voi jo melkein nähdä itsensä jykevän, puisen pirtin pöydän ääressä ja kuulla lattialankkujen narinan sekä tulen ritinän takanaan. 

Nyt nämä kaksi esinettä odottavat useiden muiden esineiden kanssa työhuoneeni nurkassa luettelointia ja sen jälkeen ahkeraa käyttöä, sillä käyttöä vartenhan nämä opetuskokoelman esineet on tarkoitettu. Ehkäpä juuri sinulla on mahdollisuus seuraavan museovierailusi yhteydessä päästä nauttimaan näistä kosketeltavaksi tarkoitetuista esineistä ja kokea sama sykähdyttävä tunne, jonka minä sain kokea ottaessani käteeni huopatossukaavan.

Opetuskokoelma täydentyy...


 Ulla

Tilastojen kertomaa

Taas on tullut se aika vuodesta, kun ynnätään yhteen viime vuoden saldoa. Museoissa tuo saldo mitataan nykyisellään kävijämäärissä. Suomen Museoliiton ylläpitämällä Museoposti-sähköpostilistalla ovat useat museot ilmoittaneet ylpeinä kävijämäärän kasvustaan. Kävijämäärän kasvu onkin henkilökunnan näkökulmasta innostavaa ja kertoo myös onnistumisista.

Myös Joensuun museoiden kohdalla voidaan olla tyytyväisiä, sillä kävijäluvut vuonna 2013 olivat korkeammat kuin edellisenä vuonna. Joensuun museoiden kävijäsaldo oli päättyneenä vuonna yhteensä 48 555 kävijää. Itse asiassa kävijämäärä ylittyi asetetusta 43 000 kävijän tavoitteesta aika hulppeasti. Tuosta siivusta taidemuseo keräsi lähes 19 000 kävijää, Carelicum – Pohjois-Karjalan museo lähes 28 000 ja Joensuun Bunkkerimuseomuseo vajaat 1 900 asiakasta. Edelliseen vuoteen verrattuna museoiden kävijämäärä lisääntyi yhteensä lähes 2 100 kävijällä, sillä vuonna 2012 museoissa vieraili 46 473. Hyvä me!
 
Näyttelyvieraita Jaana Partasen näyttelyavajaisissa huhtikuussa 2013.

Mutta… museoväki tietää todella hyvin, ettei pelkkä kävijämäärä kerro koko totuutta museoiden toiminnasta ja kävijäkunnasta. Näyttelyt ja kävijät ovat vain yksi, vaikkakin näkyvä, siivu museoiden toimintaa. Museoalan tilastoissa pyritään mittaamaan kävijöiden lisäksi museoiden tuloja, menoja, erilaisten kokoelmien laajuutta, tapahtumien määrää ynnä muita. Vaikka mittareita on useita, välillä tuntuu, etteivät nekään mittaa sitä laadullista toimintaa, mitä museoissa todellisuudessa tehdään. Miten mitataan uudenlaista yleisötoimintaa tai yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa. Kuinka mitataan museovierailijan kokema ilo tai innostus? Tai miten mitataan museon tekemän kulttuuriympäristötyön vaikutuksia? Kaikkiin näihin emme ole itsekään vielä keksineet sopivaa mittaria.

Museoiden toiminta on 2010-luvulla jatkuvassa muutoksessa – vaikka museoiden henkilökunta ei sitä ehkä kaikkialla tahtoisi. Perinteisten kokoelma- ja näyttelytoimintojen rinnalle tulee koko ajan entistä enemmän asiakaslähtöisempää toimintaa ja yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa. Yleisö odottaa museoiden laajentavan toimintansa myös museorakennuksen ulkopuolelle, kansan pariin. Ja onhan sitä tehtykin aina sopivissa väleissä. Viime vuonna Pohjois-Karjalan museon Puun matka Pielisjoelle – näyttely oli mukana SciFestissä sekä Silva-messuilla.

Perinteiset kävijämäärät ja muut mittarit eivät siis aina taivu mittaamaan näitä uusia ja innovatiivisia toimintamuotoja tai yleisön kokemuksia. Jatkamme museomaailmassa sopivien mittareiden etsintää ja kehittelyä, siihen saakka jatkamme kävijälukujen ja muiden käytössä olevien mittareiden avulla toiminnastamme kertomista.

Tarja Raninen-Siiskonen

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Vuodenvaihde tapaa olla symbolisten uusien alkujen aikaa. Tämä näkyy myös minun työssäni: kerrataan mennyttä, mietitään sen pohjalta tulevaa. Poimitaan parhaat jutut ja ideat, siirretään huonosti toimivat kokonaan sivuun tai hautumaan takaisin mietintämyssyyn.
 
Tapani mukaan siivosin joulun tietämillä työpöytäni menneen vuoden paperipinoista ja muistilapuista, joten pääsin aloittamaan ihan konkreettisestikin puhtaalta pöydältä. Vähän samankaltaiset tunnelmat on täällä blogin puolella, vaikkei ihan niin käsinkosketeltavista asioista puhutakaan.

Vitriinien välistä on toistaiseksi pyörinyt pääasiassa Ullan, Tarjan ja minun voimin, joskin vieraskyniä on käytetty aina mahdollisuuksien mukaan. Systeemi ja päivitystahti jatkunee entisellään myös tulevana vuonna. Aiheiden kanssa olemme olleet melko omavaltaisia, asiaan on tartuttu milloin mistäkin mielessä pyörineestä asiasta. Yleensä aiheet ovatkin olleet ajankohtaisia, liittyen joko meneillään oleviin näyttelyihin tai museoalan puheenaiheisiin. Joensuun museoista olisi kuitenkin kerrottavana  paljon muutakin!

Nyt kuuluttaisinkin lukijoiden toiveita tekstien aiheista. Mistä sinä haluaisit lukea tänä vuonna? 

Muiden kirjoittajien puolesta en uskalla tietysti puhua, mutta itse kokisin uudet, oman pään ulkopuoliset aihetoiveet tervetulleena haasteena. Kaikkiin aiheisiin en tietysti itse osaa tai pysty tarttumaan, mutta parhaani mukaan lupaan etsiä asiantuntevia kirjoittajia, jos suinkin muilta töiltään ehtivät ja mukaan innostuvat.
 
Aihe-ehdotuksia voi jättää joko tänne blogin kommenttiboksiin tai sähköpostilla minulle, etunimi.sukunimi@jns.fi.  Tietysti sana kulkee myös esimerkiksi Twitterin ja Facebookin välityksellä tai ihan nykäisemällä hihasta taidemuseon käytävillä!
 
Mukavaa alkanutta vuotta 2014 kaikille!
 
Hanna-Maija

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...