Hei, Henna tässä!

Aloitin syyskuun loppupuolella Joensuun taidemuseo Onnin yleisöpalveluitten amanuenssin sijaisena. Samalla muutin takaisin syntymäkaupunkiini Joensuuhun Skotlannista, tarkemmin sanoen Glasgow’sta, jossa asuin kymmenen vuotta. Muutos ei tullut vain maiseman vaihdoksesta vaan myös työnkuvasta: vaihdoin väitöskirjatutkijan roolista huomattavasti sosiaalisempaan museotyöntekijän rooliin. Elämäni muuttuikin yöaikaan valvomisesta (silloin oli hiljaisinta kirjoittaa) ns. normaaliin päivärytmiin, johon kuuluu lakisääteinen kahvitauko ja toimisto, johon työt voi jättää päivän lopussa (olohuoneeni sijaan, joka toimi toimistonani vuorokauden ympäri).

Taidemuseo ei kuitenkaan ole minulle tuiki tuntematon paikka, sillä tulin tänne työharjoitteluun ensimmäisen kerran kun olin 14, sen jälkeen kesätöihin kun olin 21, ja sitten vielä pari vuotta myöhemmin museoassistentiksi n. vuoden ajaksi. Nyt yleisöpalveluitten amanuenssin sijaisena olen vastuussa taiteen saavutettavuuden lisäämisestä. Olenkin jo suunnitellut ensi kevääksi ja kesäksi erilaisia opastuksia ja työpajoja eri-ikäisille yleisöille. Lisäksi toteutamme yhteistyössä Harrastepankin kanssa Taide tutuksi -kurssin, jolla tutustutaan taiteen historiaan museon kokoelmia apuna käyttäen. Kurssi on tarkoitettu 16-29-vuotiaille taiteesta ja taiteen opiskelemisesta kiinnostuneille nuorille, jotka pääsevät kurssille ja museoon ilmaiseksi Harrastepankin lipulla. Kurssi toteutetaan helmikuussa kolmena peräkkäisenä keskiviikkona, ja jos hanke menestyy, niin mietimme sen tarjoamista seuraavaksi lukio- ja ammattikouluopiskelijoille. 

Lisää tietoa Harrastepankista ja sen tarjonnasta löydät sivuilta www.nuortenjoensuu.fi/harrastepankki. Sitä kautta nuori voi myös ilmoittautua liikunta- tai kulttuuriharrastukseen, mukaan lukien Taide tutuksi -kurssille.

Itse taidehistorioitsijan koulutuksen saaneena pidän tärkeänä, että voimme tarjota nuorille mahdollisuuden tutustua taiteen opiskeluun taidemuseon kaltaisessa käytännönläheisessä ympäristössä. Moni kokee taiteen lähestymisen edelleen elitistisenä ja on tärkeää näyttää, että taide ja taidemuseon kokoelmat ovat meille kaikille. Toivonkin, että tulevana vuotena jokainen haastaisi edes yhden perheenjäsenensä tai ystävänsä käymään museossa: ei pelkoa, me emme pure (ja täältä saa myös kuumaa kaakaota).

Jouluisin terveisin,

Henna Karhapää

Viikko Onnin matkassa

TET-harjoitteluni Joensuun Taidemuseolla tuntuu hujahtaneen ohi kamalan äkkiä. Aika on mennyt nopeasti ja olen saanut kokea ja kokeilla monenlaisia asioita.

Museot ovat aina kiinnostaneet minua ja siksi päätin hakea TET-harjoitteluun juuri Taidemuseoon. Astuessani maanantaina sisään, minua jännitti hieman. Jännitys osoittautui turhaksi, sillä kaikki työntekijät tervehtivät iloisesti ja paljastuivat mukaviksi, eikä työni ollutkaan pelkkää siivoamista. 

Työtehtävät joita tein olivat monipuolisia: Tutustuin museon persialaiseen keramiikkaan ja kirjoitin esineistä lyhyet esittelytekstit, autoin taulujen ripustamisessa, näyttelylappujen tekemisessä ja tutkin taidemuseon some-profiilien toimivuutta. Missään vaiheessa en tylsistynyt, en edes siivotessani museon puotia. Hyllyjen putsaamisen välissä ihastelin taidekortteja ja pieniä vihreitä sammakkoprinssejä - niin suloisia!

Kiinnostavimpia töitä olivat näyttelyn valmistelu ja keramiikan tutkiminen. Autoin Oscar Parviaisen näyttelyssä - sain kokeilla töiden ripustamista, numerointia ja pääsin katsomaan läheltä kun työ kehystetään. Parviaisen teokset, etenkin hänen luonnoksensa, olivat mielenkiintoisia, ja siksi olen iloinen että pääsin auttamaan juuri tässä näyttelyssä.

Myös keramiikan esittelytekstejä laatiessa tutustuin museossa tarvittaviin käytännön taitoihin. Luin aineistoa ja tutkin aihetta, ja lopuksi kokosin keräämäni tiedot esittelytekstiksi, joka nyt seisoo vitriinin vieressä. 

Taidemuseot ovat aina olleet ympäristö, jossa viihdyn hyvin. Taide on lähellä sydäntäni, ja museoiden tunnelma iskee minuun joka kerta. Uskon, että tästä viikosta eteenpäin nautin museokäynneistä vielä enemmän, sillä olen nähnyt kuinka paljon työtä näyttelyt ja koko museon ylläpito vaativat. Näyttelyn järjestäminen ei ole vain taulun ripustamista seinälle, vaan siihen kuuluu monta muutakin asiaa aina suunnittelusta tiedottamiseen. 

TET-viikkoni lähenee loppuaan, mutta minä en vielä haluaisi lopettaa töitä. Päällimmäisenä tästä viikosta jäi mieleen hauskat ihmiset, tarinat ja mielenkiintoinen työ. Myös ihmisten koulutuksesta oli mukava kuulla, sillä omiin jatko-opintoihini hakeminen lähestyy.

Jatkossa aion vierailla museoissa enemmän, ehkä saan jopa kaverini innostettua mukaan!    

- Wilhelmiina, Liperin koulu

Hei Rosa, seuraa ruusua!

Myös täällä Joensuun museoissa on voinut viime tiistaista lähtien etsiä valtakunnallista Rosan koodia.

Ylen 7-12-vuotiaille suuntaamaan pelin ideana on edetä tarinassa keräämällä 50 koodia keskenään hyvin erilaisista digitaalisista ympäristöistä sekä fyysisistä tiloista ja samalla auttaa tarinan päähenkilöä Rosaa tarinan juonessa etenemisessä.

Ihan mahtava idea! Omatkin sormet syyhyävät pelin pariin. Itse asiassa olen käynyt jo testaamassa polun Pohjois-Karjalan museon puolella ja tulevalla viikolla aikeena on jalkautua Joensuun pääkirjastolle.

Taidemuseossa koodi on kätketty museon kokoelmatiloihin. Vaikka kokoelmiin on normaalisti pääsymaksu, koodia metsästävä koululainen pääsee sinne maksutta kertomalla asiakaspalvelussa etsivänsä Rosan koodia. Sama juttu Pohjois-Karjalan museon puolella.

Muuten käytännön toteutus kuitenkin tuotti vähän päänvaivaa. Haastavinta oli vihjeiden sijoittaminen itselle kovin tuttuun ympäristöön niin, että kaikkien alakouluikäisten olisi ne mahdollista löytää ilman kohtuutonta vaivaa – mutta kuitenkin niin, etteivät ruusuvihjeet häiritse muita museokävijöitä. Apuun riensi ihana pedan kesätyöntekijä Erika, joka suunnitteli alustavan polun jo elokuun lopulla. Meidän osaksemme jäikin lähinnä vihjeiden valmiiksi saattaminen ja kätkeminen.

Koodia on voinut etsiä taidemuseolta kohta viikon verran, eikä vielä ole tullut palautetta siitä, onko polku kohderyhmäänsä ajatellen liian helppo, vaikea vai juuri sopiva. 

Muutoksia voidaan tehdä vielä näin matkan varrellakin. Tervetuloa siis vaikka koko perheen voimin koodia etsimään! Kaikenikäisten palaute on ehdottoman tervetullutta.

Varsinaista Rosan koodi -peliä pelataan osoitteessa rosankoodi.fi.

Hanna-Maija

Pikkutarkkaa työtä ja kädentaitoa

Taidemuseolla pyörii pitkin vuotta vaihteleva määrä työharjoittelijoita eri aloilta. Uuden tullessa taloon on vakituisella henkilökunnalla aina vähän jännät paikat: mitä kyseinen ihminen osaa ja voi tehdä, kuinka paljon ohjausta tarvitaan ja minkälaisia työtehtäviä keksitään, jotta niiden hoitamisesta hyötyisi sekä harjoittelija että museo.

Itse asiassa jaksan edelleen äimistyä siitä, miten erilaista osaamista harjoitteluun tulevilla nuorilla voikaan olla – ja myös siitä, miten paljon tekemistä jokaiselle loppujen lopuksi talosta löytyy.

Menneenä keväänä ja alkukesästä meillä on ollut paikalla esimerkiksi Maiju, joka sisustajan ammattitaidolla korjasi kokoelmahuoneiden huonompikuntoisia huonekaluja ja puhalsi niihin ihan uudenlaista eloa.

Maiju asentamassa Irene Turusen lahjoitussohvaan uusia satulavöitä huhtikuussa.

Maijun jälkeen taloon tuli restaurointia opiskeleva Emilia. Kun huonekalut oli jo kerran ehditty laittaa kuntoon, Emilia tarttui muihin projekteihin ja kunnosti muun muassa vuosien varrella erilaisissa tilaisuuksissa kolhuja saaneet juhlasalin seinät ja lattialistat!

Toki osaamista löytyisi talon sisältäkin, mutta vähemmän akuutit kunnostustehtävät tapaavat siirtyä sinne myyttiseen hetkeen ”kun on aikaa”.

Onkin todella ilahduttavaa seurata, millä innolla ja taidolla - usein vauhdillakin - harjoittelijat tekevät hyvää jälkeä ja tärkeää työtä samalla kartuttaen omaa osaamistaan ja ammattitaitoaan. Ehkä meillä on käynyt harjoittelijoiden kanssa hyvä tuuri, mutta palaute tapaa olla positiivista puolin ja toisin. 

Emilia tasoittamassa juhasalin seiniä kesäkuussa.

Seuraavalla taidemuseovisiitillä kehotankin tarkkailemaan museota uudesta vinkkelistä. Pienet lommot ja naarmut eivät välttämättä normaalisti tartu museokävijän silmään, mutta esimerkiksi listojen kiiltäessä tuoreen maalikerroksen myötä, juhlasali on ilmeeltään taas vähän arvokkaampi. 

Täältä suunnalta siis nöyrä hatunnosto Maijun, Emilian ja muiden harjoittelijoiden työpanokselle. Vaikka yleisö ei ehtisi kaikkia pieniä yksityiskohtia museovierailulla bongatakaan, henkilökunta huomaa muutokset satavarmasti.

Kesäterveisin

Hanna-Maija

Lämpö, olen ollut osa jotakin...

Mitä tapahtui kun elämää Pohjois-Karjalassa tutkittiin sanataiteen, huovutuksen ja valokuvien keinoin?

Museokerho oli Museoviraston tukema hanke, joka sai nyt toukokuussa päätöksensä.

Ohjaajalla on suunnitelmia, jotka muuttuvat nopeallakin aikataululla. Loppukevät meidän piti keskittyä museon ja nukketeatterin yhdistämiseen. Näin ei käynyt, vaan ryhmäläisten toiveiden mukaisesti jatkoimme museokirjan työstöä. Tähän pätee hyvin lausahdus, että vähemmän on enemmän.

Mitä me teimmekään nyt viime kuulumisten jälkeen? Me huovutimme, sanataiteilimme, jaoimme tarinoita ja kokemuksia. Näistä osista rakentui meidän omat museokirjamme. Osa sivuista vielä huutaa tyhjyyttään, mutta niiden täyttämistä voi jatkaa omatoimisesti aina uuden tiedon tai kulttuurikokemuksen jälkeen.

Museokerhoon tultiin mukaan erilaisista lähtökohdista. Osa halusi yhteisen harrastuksen lapsensa kanssa, toiset tutustua ja syventyä museon sisältöihin, kiinnostus luovasta toiminnasta, uuden oppiminen, harrastuksen aloittaminen ja uusien erilaisten tuttavuuksien löytäminen kotiseudultaan.

Saimme nauttia yli sukupolvien yltävistä kohtaamisista ja tarinoista. Ilolla sain myös seurata sitä kuinka ryhmäläiset olivat aidosti toisistaan kiinnostuneita ja halukkaita myös tapaamaan museokerhon ulkopuolella. Ryhmästä huokui lämpö, välittäminen ja sitoutuminen toimintaan. Museo myös vahvisti omaa paikkaansa vapaa-ajan toimintaa järjestävänä tahona. Museohan on mitä parhain kohtaamispaikka, koska keskusteltava ja tutkittava asia ei lopu kesken. Yhdessä tekeminen myös edistää hyvinvointia!

Meidän matkasta ja tarinasta, tunnelmia kuvin ja tekstein, olkaa hyvä!

"Hyvää ovat olleet muiden muistot, tunnelma ja museoihmisten asiantuntevat esitykset."

"Lämpö, olen ollut osa jotakin..."

"Syvälle mieleenpainuvinta hiljaisuus, kun ihmiset keskittyvät tekemiseen. Hyvän mielenrauha."

"Ihana yhdistelmä museota, tekemistä ja yhdessäoloa."

"Ryhmä on tuonut iloa, yhdessäoloa, kontakteja joita muutoin en olisi solminut."

"Hyvää ovat olleet useat vierailijat."

"Hyvä kokonaisuus."

"Pelkkää positiivista kokemusta monipuolisesti."

"Tullut uusia tuttuja ja saanut uusia ideoita."

"Rentouttavaa jakamista ja iloa."

"Mieleenpainuvinta hämy, valaistus, yhdessäolo ja villa."

"Tämä on ollut erilaista, hauskaa, rentouttavaa, virikkeellistä ja käytettävissä on ollut ihanat tarvikkeet, ei mitään pihistelyä."

"Kiitos ja terveiset loisto museolle."

Tiina Aalto
Kulttuuriohjaaja

Yhdessä tekemistä ja tutkimista

Museokerho on tammikuussa 2016 alkanut täysin uusi toiminta Pohjois-Karjalan museossa. Yhteistä tekemistä, tutustumista ja innostumista yli sukupolvien. Kokoonnumme torstaisin klo 17-18 museon tiloissa, aina toukokuun lopulle asti.

Keitä museokerholaiset ovat? Me olemme lapsia ja aikuisia aina 10-vuodesta ylöspäin. Yläikärajaa emme tunne!

Tutkimme ja tutustumme Pohjois-Karjalan historiaan toiminnallisten työpajakokonaisuuksien avulla. Olemme tavanneet yhdeksän kertaa ja tässä teille niistä kohtaamisista kuvamaistiaisia.

Tammikuun ensimmäisellä kokoontumisella tutustuimme  toisiimme ja selvitimme meidän toiveita Museokerhoa kohtaan. Mikä meitä kiinnostaa museossa, mikä herättää kysymyksiä ja mihin asiaan haluaisin syventyä lisää. Minun näkökulmastani museokerholaiset ovat ihanan avoimia kaikelle mitä tuleva tuo tullessaan. Tärkein asia mikä tulee muistaa on se, että Museokerhossa ovat myös osallistujien omat tarinat ja kokemukset elämästään Pohjois-Karjalassa tärkeässä asemassa.

Ensimmäinen tapaaminen ja toiveiden kartoitus.

Tapaamisen teemana luonto ja museokirjan huovutus.

Tapaamisen teemana luonto ja museokirjan huovutus.

Matkalla Karjalassa -näyttely. Tutki ryhmässä ja jaa löytösi muille.
Jatkoimme myös museokirjojen huovuttamista.

Jussi Silvennoinen tutustuttamassa meitä Joensuuhun 1840-luvulla.

Helmikuussa taitokeskuksen käsityöohjaaja Päivi Lemmetyinen oli opastamassa meitä perinnekäsitöiden pariin. Työn alla nauhojen punonta.

Museokirjan huovuttamista. Innostusta antamassa Matkalla Karjalassa -näyttelyn esineistö.

Innostusta antamassa Matkalla Karjalassa -näyttelyn esineistö.
Jatkoa parityöskentelynä, jossa jaettiin innostuksen lähde ja lopputuotos. 

Tuohitöiden esittelyä Heikki Liimatan johdolla. Tuohesta on moneksi kun sitä osaa käsitellä. Työstime tuohisormukset, tuohilipin ja korin punontaakin sai kokeilla. 

Valokuvan siirtoa kangaskasseille.
Käytössä valokuva-arkiston kuvia ja osallistujien itse tuomia.

Maaliskuu alkoi ja kuvan siirtoprosessi jatkuu. 

Kevään aikana selviää millainen tarina syntyy Matkalla Karjalassa -näyttelyssä, 

kun siirrymme nukketeatterin maailmaan! 

Tiina Aalto

Kulttuuriohjaaja

Olkkari on täällä!

Tällä viikolla taidemuseolla avautui paitsi vuoden ensimmäinen näyttely Kasaritaidetta Leningradista, myös odotettu oleskelutila!

Ensimmäisen kerroksen olkkari on pääsymaksusta vapaa alue, johon kaikki ovat tervetulleita vaihtamaan kuulumisia, kokoustamaan, levähtämään kierrostelun välissä tai odottamaan kaveria museotreffeille.

Henkilökunnan silmä lepää leppoisan näköisen olkkarissa (ja pehmeillä sohvilla lepäävät toisinaan jalatkin), mutta iloksemme huomasimme, että keskiviikkoillan avajaisissa myös asiakkaat ottivat uudistetun tilan heti omakseen.

Sohvat ja pöytäryhmät ovat jo paikoillaan, mutta muuten tila vielä elää. Pöydillä pyörii jo muutamia kirjoja ja lehtiä, mutta luettavaa on tulossa vielä lisää. Myös paljon kaivattua kahviautomaattia puuhataan paikalle.

Tervetuloa istuksimaan! Kuten kuvasta näkyy, Peter Von Bagh, Black Peider ja Raija Orasen Aurora Stjernvall odottelevat jo.

Hanna-Maija

Ajatuksia kaupungin kulttuurivalmentajalta

Minulla oli kulttuurivalmentaja -pestin alussa ilo päästä työparini Maisan kanssa nauttimaan myös valmennettavana olemisesta: mm. Taidemuseo Onnin ja Pohjois-Karjalan museon ansioituneet työläiset kertoivat meille työstään ja työpaikoistaan asioita, joita me sitten pystyimme puolestamme jakamaan omalla tavallamme omille valmennetavillemme. Tämä antoisa - vaikkakin lyhyt - prosessi sai minut pohtimaan sekalaisen assosiatiivisesti muutamia asioita, joita seuraavaksi hahmottelen.

Valmentajan suhteessa valmennettavaan on usein ensisijaisena ajatuksena, että valmentaja tietää riittävässä määrin jotakin riittävässä määrin paremmin kyetäkseen kehittämään valmennettavaansa "eteen päin". Variaatio alkaakin sitten, kun kukin oman mielipiteensä mukaan ryhtyy kertomaan siitä, mikä heidän mielestään on tärkeää/tärkeintä. Ja monissa tilanteissa se on ilmaistavissa suhteellisen oikeaan osuvasti: 110 metrin aitajuoksussa on taatusti monia asioita, jotka tulee tehdä tietyllä tavalla, jotta suoritus onnistuisi mahdollisimman hyvin. Nämä asiat ovat opetettavissa ja niissä onnistuminen helposti mitattavissa: paras tulee ekana maaliin.

Taide tuo yhtälöön mukaan tulkinnan. On ihan sama miten ihanan väriset sortsit radan 6 juoksijalla on: jos muut ehtivät maaliin aiemmin, on hän viimeinen. Taiteessa - vaikkapa teatterin lavalla - jokainen katsoja voi nähdä asiat periaatteessa kuten haluaa. Näyttelijän onnistuminen ei olekaan enää vain sitä, miltä hänestä itsestään tuntuu, vaan jokainen katsoja on kriitikko ja jokainen kritiikki voi vaikuttaa näyttelijään. Tämä mentaliteetti koettaa välillä hiipiä urheiluunkin: "Pelitapahtumien perusteella Suomen olisi kuulunut voittaa: pitihän joukkueemme palloa hallussaan 65% prosenttia peliajasta ja suurimman osan siitä vastustajan puolustusalueella!" Mutta niin kauan kuin, sääntöjen perusteella, tehdyt maalit ratkaisevat voittajan, on moinen säälittävää urputusta.

Taiteista juuri kuvataide puolestaan lähestyy omalla tavallaan eniten urheilua. Väitän tämän johtuvan kahdesta asiasta. Ensiksikin maalaus nimenomaan naturalistisena JA "onnistuneena" on automaattisesti "hyvä". Aivan kuten urheilijan suoritus, sen ollessa parempi kuin muiden kisassa olleiden. Musiikissa, vaikkapa, voi artisti soittaa/laulaa kappaleen vaikka millaisella virtuositeetilla, mutta jos kuulija ei tykkää, niin "ei hyvä". "Onnistuneen" maalauksen aihe ei samalla tavalla vie pois teoksen arvoa katsojan silmissä. Toisaalta, jos kuvataide heittäytyy liian "vaikeaksi", me unohdamme tulkinnan yksilöinä ja hätäännymme tuntemattoman edessä, mikä voi ilmetä monin tavoin: abstraktin taiteen edessä saatamme lukkiutua, epätavallisten valintojen äärellä saatamme suuttua (meinasin ammoin itse saada puulaakiottelun katsomossa turpaani, kun innostuin kaverini kanssa kannustamaan suureen ääneen pelaajien ohessa pelivälineitä ja kenttää).

Lisäksi kuviota hämmentää kuvataiteen rahallisen arvotuksen kulku: Musiikkibisnes hehkuttaa eniten myytyjä levyjä ja hiukan kehuvia kritiikkejä; kuuntelijat kertovat suurina massoina toisilleen mistä pitävät ja miksi. Kuvataiteesta - ehkä osittain valokuvaa lukuunottamatta - puuttuu tällaisia kansanomaistavia käytäntöjä: Teinit eivät kelaa Isossa Myyssä, että "Kato hei täs ko mull on Artagrammiss Kujasalon uusin grafiikka. Eikö oo hieno!?!" Useammin kuulee kommentit, joissa päivitellään, miten siitäkin "taide"teoksesta on ikinä kukaan voinut maksaa sellaista summaa - lapsenikin osaisi töhertää moisen. Moista rahallista arvonnousua ei yhtälailla - jos aina ollenkaan - löydy muista taiteenlajeista. Vai milloinka olette törmänneet teatterin lippuluukulla esitys esitykseltä kohoaviin hintoihin. Monet taideteokset sen sijaan myydään aina uudestaan aina uudella ennätyshinnalla.

Ja sitten on vielä kuvataiteilijan ohuempi henkilökohtainen kontakti yleisöönsä. Yleensä asian ajaa pelkkä teos, jota ihastellaan/vihasteellaan museossa/galleriassa/tms. Tarvitsisiko, ja jos niin miten, kuvataiteilijankin joskus "nousta lavalle" ja antautua elävänä tekijäksi, tulkittavaksi ja arvosteltavaksi? Vähintään tuota tematiikkaa olen päätynyt pohtimaan kaikkien valmennettavien kanssa, mikä mielestäni kertoo jonkinlaisen tietoisen muutoksen tarpeesta väistämättömän, hitaamman kehityskulun ohessa. Mitä se sitten käytännössä on, voisi hyvinkin olla suhteellisen laajan edustajajoukon pähkäiltävissä - ja juuri siksi, sitä odotellessa, on oivallista tutustua miten tahansa päin aiheeseen paikkakuntamme oivallisissa museoissa. Sinä lukijani: Mene museoon! Tutustu esillä olevaan TAITEESEEN ja ole siitä mitä mieltä haluat, mutta älä ohita mitään olankohautuksella, vaan ole tietoisen aktiivinen - tykkäät sitten mistäkin tai et. Ihminen ei elä pelkästään leivästä eikä yleisurheilija hyppää pelkästään seivästä. Me olemme vuosisatojen saatossa antaneet ulkopuolellemme luvan päättää, mikä on arvokasta ja mikä ei. Me voimme ottaa sen luvan itsellemme takaisin - ainoa vaara sisältyy siihen, että otamme mukaan vimman laittaa asiat paremmuusjärjestykseen sen sijaan, että kukin keskitymme nauttimaan siitä, mistä itse eniten pidämme antaen sen legendaarisen kukkakedon kukkia täysillä :)

Kyösti Kemppilä

Kulttuurivalmentaja

Museouduinko?

Moikka! Tässä kirjoittaa siis työssäoppimassa ollut 18-vuotias Maiju, kuka opiskelee Otsolassa toista vuotta audiovisuaalista viestintää. Etsin keväällä toppipaikkaa Joensuusta, joten hain tänne. Nyt on viisi viikkoa harjoittelua takana, ja kuusi viikkoa lomaa edessä ennen kolmatta opiskeluvuotta.

Ensimmäinen päivä ei jännittänyt, olin vain tietämätön. Sain esittelykierroksen täällä, sekä Carelicumissa. Sain myös oman työpisteen, jonka valloitinkin nopeasti kaikella kameraroinalla. Ensimmäisen viikon aikana alkoi tottua rytmiin ja talon tapoihin. Opin, että portaat ovat huomattavasti kätevämpi ja nopeampi reitti kuin hissi ja ettei Kiasmassa kannata mennä reunimmaiseen naistenvessaan järkyttävän kokoisen oven "raon" vuoksi. Sain  myös neuvoja taiteeseen liittyen: jos aiot ryhtyä esimerkiksi taidemaalariksi, ei kannata käyttää halpaa paperia.

Tietyt tavarat ovat kulkeneet koko harjoittelun ajan mukana. Niistä merkittävin on pöydällä lojunut pikkurillini pituinen töppökynä, jolla kirjoitin väkisin viimeiset viisi viikkoa. Ylpeys ei vain antanut periksi vaihtamaan pidempään. Hyvänä kakkosena tulee oma kamerani, jonka akkua sainkin kulutettua kiitettävästi.

Harjoittelun aikana pääsin taltioimaan Carelicumin molemmat näyttelyt. Pidin kuvaamisesta, pidin näyttelyistä ja pidin ihmisistä. Viime viikolla niiden lisäksi kuvasin Penttilänrannan taideteokset. 

 

Koko harjoittelun aikana kaikista mieluisin tehtävä on kuitenkin ollut video, jota kuvasin ja editoin ainakin pari viikkoa. Kun astun tähän museoon, tulee rauhallinen mutta utelias olo. Sana mysteeri voisi kuvata sitä hyvin. Joten toivon, että edes osa siitä fiiliksestä näkyy videolla.

Nyt jätän tämän mielenkiintoisen talon, sympaattiset ihmiset ja viiden sentin töppökynän odoittamaan seuraavaa harjoittelijaa. Uskon, että voin sitten vanhana sanoa ylpeänä olleeni kahdeksantoistakesäisenä töissä juuri tässä  taidemuseossa.

- Maiju Laukkanen

Museokortti - kohta myös meillä!

Ottaen huomioon, että työtehtäviini kuuluu markkinointia ja työhistoriastakin löytyy kokemusta kaupan alalta, en ole kummoinenkaan myyjä. Jos siis tarkoitetaan jonkun tuotteen aktiivista myyntiä ja esittelyä vähän epäröivälle asiakkaalle.

Usein koen myös vähän vaivaannuttavana sen, kun joku aktiivisesti myy minulle jotakin. Hyvän myymisen ja tuputtamisen ero on hiuksenhieno ja myös henkilökohtainen. Se mikä toiselle on vielä ihan passelia tuote-esittelyä, voi toiselle olla jo todella tungettelevaa ja häiritsevää.

Myymistä kuitenkin helpottaa huomattavasti se, jos tuote on oikeasti omasta mielestä hyvä. Sellainen jonka itsekin mielellään hankkisi.

Viime viikolla kävimme Tuijan kanssa Museokortti-koulutuksessa Kuopiossa ja siinä sellainen tuote juuri onkin. Koko päivän antia ei kannata alkaa näin blogissa purkamaan, mutta parhaiden puolien tiivistäminen taitaa olla sekä tällaisen kirjoittamisen että hyvän myynnin ytimessä.

Koulutuksen lopulla meitä muistutettiin, että minimissään kannattaa asiakkaalle kertoa seuraavat asiat: hinta 54 euroa, voimassa vuoden, käy pääsylippuna liki 200 museoon ympäri Suomea. 

Ja siinähän se kaikkein olennaisin tieto tulikin. 54 euroa tuntuu Itä-Suomen hintatasolla vähän tyyriiltä – meidänkin peruslippumme on talvikaudella vain vitosen – mutta jos yhtään matkailee oman kaupunkinsa ulkopuolelle, hankinta on harkitsemisen arvoinen. Jo Pohjois-Karjalassa Musekortilla pääsee museoon myös Ilomantsissa, Lieksassa, Kolilla ja Nurmeksessa. Muista maakuntien ja pääkaupunkiseudun tarjonnasta puhumattakaan.

Kaikilla ei kortille ole tietenkään tarvetta ja aktiivisemmillekin museovieraille isomman summan maksaminen kerralla voi tuntua pahalta. Minusta silloin kannattaa jakaa summa pienempiin osiin ja tarkastella hankintaa sen valossa. 

Itse panostin pitkän harkinnan jälkeen ryhmäliikuntapaikan kausikorttiin alkuvuodesta ja laskin, että jos käyn tunnilla keskimäärin edes kahdesti viikossa kevään ajan, tulee se halvemmaksi kuin sarjalipuilla harrastaminen. Ja niinhän siinä on käynyt, että luvun hahmotettuani olen tanssinut, zumbannut, kiinteyttänyt, lihaskuntoillut ja pilatesrullaillut pitkin kevättä paitsi ”riittävän” määrän, monina viikkoina enemmänkin – joskus lyhyelläkin varoajalla muiden suunnitelmien peruuntuessa! 

Sama malli soveltuu muihinkin harrastuskuluihin, myös Museokorttiin. Kehotan ainakin kokeilemaan ajatusleikkiä.

Missä museoissa juuri sinä haluaisit käydä seuraavan vuoden aikana? Miten monta kertaa niissä pitää yhteensä käydä, että Museokortin hankkiminen kannattaa? Madaltuisiko kynnys tutustua myös muihin museoihin, vaikka aihepiiri ei olisikaan tuttu tai senhetkinen näyttely prioriteettilistalla ykkösenä? Tulisiko kortin myötä piipahdettua museoon myös silloin, kun ei ole aikaa nuohota koko tarjontaa läpi kerralla? Nämä ovat miettimisen arvoisia asioita.

Mikäli vaakakuppi painottuu kortin hankkimiseen, Museokortti tulee valtakunnallisesti myyntiin 5.5. Joensuussa sitä voi taidemuseon lisäksi ostaa Carelicumin tiskiltä. Näin äitienpäivän, ylioppilasjuhlien, valmistujaisten ja hääsesongin alla muistutettakoon, että kortti on voimassa ensimmäisestä käyttökerrasta (ei siis ostopäivästä), joten se sopii hienosti myös lahjaksi.

Katso lista koko Suomen Museokortti-kohteista: museot.fi/museokortti.

Kevätmielellä ja vähän myyntitunnelmissakin,

Hanna-Maija

Mobiiliviidakossa

Kehitys kehittyy ja minun tehtäväni on yrittää roikkua perässä. Olen kyllä nykytekniikan ystävä, mutta toisinaan hankinnoissani ja/tai oivalluksissani kaikkea muuta kuin aallonharjalla. Esimerkiksi älypuhelimen hankin vasta reilu vuosi sitten, vuosia uinuneen LinkedIn-profiilini puolestaan aktivoin viime viikolla.

Sama tuntuu vaivaavan vähän isommassa mittakaavassa työpaikkaani. Kiinnostusta ja oppimishaluakin löytyisi, mutta vaikkapa QR-koodijuna ehti puksuttaa Joensuun aseman ohi jo ajat sitten, emmekä koskaan hypänneet kyytiin. Muista mobiilisisällöistä puhumattakaan! Alkuvuoden huumassa päätin korjata asian vielä tämän kevään aikana.

Innosta puhkuen myös palaveerasin muutamia viikkoja sitten museoiden pelisisältöihin erikoistuneen firman kanssa. Kohtasin ystävällisiä ihmisiä ja karun viestin: pelkkä lisätieto ei enää nykykäyttäjille kelpaa, vaan sisällön tulee olla ensisijaisesti interaktiivista.

Ymmärrän ja ehdin innostuakin, mutta tosiasia on, että mieluiten etenisin askel kerrallaan, jotta pysyisin itse ja pitäisin työkaveritkin kartalla. QR-koodien teknistä puolta olen jo vähän silmäillytkin, mutta sisältö tuottaa päänvaivaa. Mikä näkökulma koodin takaa avautuviin linkkeihin tulisi valita? Hassuja anekdootteja teoksen historiasta, lisätietoa keräilijästä, makupaloja museon vaiheista, taidehistoriallisesti kiinnostavaa informaatiota vai kenties tätä kaikkea?

Sen verran pänkkä olen, että kun projektin menin itselleni kehittämään, se varsin todennäköisesti myös toteutuu – ennemmin tai myöhemmin. Oppia ikä kaikki, vaikka sitten vähän jälkijunassa. Tämä todettiin myös tänään iltapäivällä, kun opastin tulevan näyttelyn yhteistyökumppania ja vanhaa työkaveria Facebookin syövereihin. 

Lungisti meni oppitunti ja kaverin Facebookin käyttövarmuus lähti huimaan nousuun. Pitänee olla mobiilisisältöjen suhteen olla itselleen samalla tavalla armollinen kuin opastettavani. Huolella suunniteltu ja toteutettu sisältö palvelee kuitenkin kaikkia paljon paremmin kuin sormi paniikkinappulalla hutiloitu yksilö.

Aikaa on, sillä aineisto itsessään ei ole menossa yhtään mihinkään. Sitä paitsi sunnuntainen vierailu juuri uudelleen avatun Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn toimi myös tervetulleena muistutuksena siitä, että teos kyllä puhuu puolestaan ilman krumeluurejakin. Seuraava tavoite omalla tekniikkataipaleella onkin hengitellä ja kehittää ideoita rauhassa.

Aivoriihen pitäminen yksin on kuitenkin vähän puuduttavaa hommaa. Mikäli sieltä bittiavaruudesta löytyy museoiden mobiilisisältöihin myötämielisesti suhtautuvia lukijoita, otan kaikki mahdolliset vinkit ja kehitysideat tälläkin saralla ilolla vastaan! Jos julkinen kommenttiosio kammoksuttaa, sähköposti tavoittaa (etunimi.sukunimi@jns.fi).

Hanna-Maija

Adiós 2014!

Jälleen kerran on tullut aika summata vuoden tapahtumat ja katsoa mitä onkaan saatu aikaiseksi kuluneena vuonna. Museoissa tulosten tarkastelu tarkoittaa pitkälti kävijämäärien ja tulostavoitteiden laskemista. Molempien suhteen voimme olla tyytyväisiä. Kun vielä vuoden viimeisiä kävijöitä vierailee näyttelyissämme ja Mukulakadulla, niin voin todelta Joensuun museoiden onnistuneen tavoitteissaan. Taidemuseolle tavoitteeksi asetetun 15 000 kävijän määrän saavutimme jo syksyn aikana, ja nyt odotamme kuinka paljon jää puuttumaan 20 000 kävijän lukumäärästä. Näillä näkymin se jää vain hiukan vajaaksi. Pohjois-Karjalan museossakin 28 000 kävijän tavoite on ylitetty, ja lähentelemme jo 30 000 kävijää. Myös asetetut euromääräiset tulostavoitteet näyttävät toteutuvan suunnitelmien mukaisesti, kuten kulutkin. Lopulliset luvut selviävät vasta ensi vuoden puolella.

Mutta mitä vuoden aikana tapahtuikaan museoissa? Päällimmäisenä tulee ajatus, että teimme monta asiaa nopeassa aikataulussa ja pienellä henkilökunnalla.  Tästä suuri kiitos henkilökunnalle! Kuluvan vuoden teema, Karjala, oli näkyvästi esillä näyttelyissämme. Molemmissa museoissa teimme yhteistyötä Venäjän museoiden kanssa. Taidemuseolla vuoden päänäyttely kertoi Nikolai I:sta, Joensuun kaupungin vuonna 1848 perustaneesta keisarista ja Pavlovskin palatsimuseossa olevista keisariperheen aarteista. Saimme Pavlovskista lainaan monia esineitä, joita ei ole vielä Pietarissakaan esitelty.
 

Pohjois-Karjalan museon puolella teimme yhteistyötä Venäjän Karjalan museoiden kanssa kahdessa ns. Enpissa eli EU-rahoitteisissa Euregio Karelia -hankkeissa. Hankerahoituksella saatiin asiakkaiden iloksi mm. Mukulakadulle Verneri Veturimies -hahmo sekä suuri leikkiveturi ravintolavaunuineen ja toiseen kerrokseen ns. lasten museohuone. Lisäksi tuotettiin ja testattiin erilaisia teemallisia työpajoja sekä päiväkotilapsille että koululaisille, tehtiin erilaisia esitteitä ja luotiin matkamuistopussukka. Sortavalasta kiinnostuneille tuotettiin Virtual Sortavala -nettisivusto, jossa kerrotaan kaupungin kulttuurihistoriasta. Sotien jälkeistä aineistoa on saatu Karjalan tasavallan arkistosta ja museoista. 

Suurta ponnistusta vaati myös hankkeessa luotu Open Karelia -tietoverkko. Open Karelia on museotietojärjestelmä, johon on syötetty museoiden kokoelmissa olevia esineitä ja valokuvia tiettyjen teema-alueiden mukaisesti. Kyseessä ei ole pelkkä kokoelmanhallintajärjestelmä, vaan myös asiakkaille suunnattu avoin tietojärjestelmä. Ohjelma on myös joustava tietoalusta, johon voidaan syöttää tekstin ja valokuvan lisäksi liikkuvaa kuvaa ja äänitiedostoja. Jokainen objekti saa oman tulostettavan QR-koodin.  Tämä helpottaa näyttelytoimintaa, jossa voidaan koodin avulla jakaa lisätietoa yksittäisistä esineistä / ilmiöistä / äänitiedostoista jne.

Muutoksia tapahtui myös Pohjois-Karjalan museon henkilöstöpuolella, jossa pitkäaikainen kokoelmajohtaja Auli Patjas siirtyi eläkkeelle.  Tästä seurasikin aikamoinen tehtävänkierto: maakuntatyöstä vastannut amanuenssi Erkki Matikainen siirtyi kokoelmapuolelle ja tuottajana vaikuttanut Ulla Härkönen aloitti amanuenssina vastaten alueellisesta toiminnasta. Tuottajan tehtäviin saimme aivan uuden kasvon: Pauliina Kaasalaisen. Pauliina onkin nyt muutaman kuukauden ajan perehtynyt museon toimintaan ja osallistunut yhteen jos toiseenkin tapahtumaan

Kulunut vuosi on ollut museoissa työteliäs, osaltaan mainittujen Enpi-hankkeiden, mutta myös monien muiden hankkeiden, tehtävien tai selvitysten takia. Hankepuolella olemme onnistuneet saamaan avustusta myös muihinkin ideoihimme: kouluun liittyvien esineiden / valokuvien luettelointiin, Sortavalaan liittyvän kiertonäyttelyn tuottamiseen, Nikolai-näyttelyyn sekä monikulttuurisuuteen liittyvään hankkeeseen. 

Jälkimmäistä hanketta vetänyt Isabel ehti opastaa meitä myös espanjan kielen saloihin.  Näin vuoden viimeisenä päivänä kiitän kaikkia museon asiakkaita kuluneesta vuodesta. Uusi vuosi tuo tullessaan aivan uusia näyttelyitä ja uusia tuulia. Tervetuloa museoihin ensi vuonnakin, mutta nyt Adiós 2014!

Tarja Raninen-Siiskonen

Katse tulevassa

On taas se aika vuodesta kun ihmisillä on tapana kerrata mennyttä ja pohtia tulevaa. 

Töissä tämä näkyy mukavan konkreettisesti: olen tällä viikolla kirjoittanut viimeinkin puhtaaksi suunnitelmat ja alustavat aikataulut vuodelle 2015 sekä järjestänyt menneen vuoden tiedotus- ja markkinointimateriaalit työpöydän pinta-alaa valtaamasta siististi omille paikoilleen mappiin ja mapin puolestaan rivistön jatkoksi hyllyyn. 

Joulua voi lähteä viettämään mukavan keventynein mielin, kun tietää menneiden olevan paketissa ja uusi tyhjä mappi odottaa täyttäjäänsä puhtaalla pöydällä.

Tässä näyssä assistentin mieli lepää.

Asiakkaiden näkökulmasta markkinointimappini tuskin ovat kuitenkaan se kaikkein jännittävin asia taidemuseon toiminnassa, varsinkaan tulevassa vuodessa. 

Monilla isoilla museoilla tulevan näyttelyvuoden julkaisu on odotettu tapahtuma. Meillä on toistaiseksi tyydytty pienieleisemmin kaupungin kulttuurilaitosten yhteiskausiesitteeseen ja muun tiedotuksen mukana lähtevään näyttelyohjelmaan. Tänä vuonna kokeilin kepillä jäätä ja julkaisin nettisivuille päivitetyn näyttelykalenterin myös sosiaalisen median puolella. Ilahtuneesta vastaanotosta päätellen uutisia on odoteltu myös meidän museomme osalta.

Ja mikäpä ettei, taas on nimittäin tulossa kaikenlaista!

Luvassa on mm. itäsuomalaista nykytaidekenttää valottava ALUE15 sekä Roger Gustafssonin pienoisveistoksilla nykytaiteen kirjoa hauskasti esittelevä Hommage à... Kesänäyttelynä on ensi vuonna Due Nelimarkka, jossa on nähtävillä Eero Nelimarkan maalauksia ja piirroksia sekä Riitta Nelimarkan taidetekstiilejä, serigrafioita, maalauksia ja piirroksia. Vuoden päättää joensuulaistuneen taiteilijapariskunnan Ville ja Anni Löppösen yhteisnäyttely Sisäinen linna.

Vuoden kuitenkin avaa heti tammikuussa Lapin taiteilijaseuran 25-vuotisjuhlanäyttely How to Read in the Dark?, jossa tutkitaan miten pimeyttä ja sen kokemista voi kuvata taiteen keinoin. Näin harvinaisen pimeän syksyn jälkeen on vaikea keksiä paljon osuvampaa teemaa.

Onneksi ainakaan täällä Itä-Suomessa pimeys ei ole enää niin hallitsevaa, kun maahan on saatu (toivottavasti jo pysyvä) lumipeite ja valkean joulun mahdollisuuteen jaksaa taas uskoakin. Siispä mukavaa joulun odotusta kaikille! Palataan asiaan hienojen näyttelyiden ja uusien seikkailuiden parissa taas ensi vuonna!

Hanna-Maija

Ps. Kaupungilla kiertää villi huhu, että kolmannen kerroksen Studiosta loppuvat vaihtuvat näyttelyt kokonaan. Totta on kuin onkin toinen puoli: tila siirtyy vuoden alusta kokoelmakäyttöön. Studion pienempien näyttelyiden ystävät älkööt kuitenkaan olko huolissaan: pysyvää näyttelyä sinne ei toistaiseksi ole tulossa ja suunnitellut kokoelmanostot näyttävät melkoisen kutkuttavilta. Ensimmäiseksi pääsee ihastelemaan Helge Dahlmanin teoksia, joista osaa ei ole aiemmin esitelty! Dahlmanin näyttely on avautuu yleisölle jo 7.1.

Viitisen päivää taidemuseolla

Olin viisi päivää TET-harjoittelussa Joensuun taidemuseolla, kannattiko? – Minä sanon, että ehdottomasti kannatti. Jopa minunkaltaiseni hiljainen ja herkkä tyttö selvisi pelkillä hyvillä kokemuksilla.
 

Pääsin tekemään asioita, joita en olisi ihan ensimmäiseksi voinut kuvitella museotyön osaltaan olevan. Nämä viisi päivää muuttivat kokonaan käsitykseni museotyöstä ja sen tuomista tehtävistä. Olin ennestään luonut yleisestikin työelämästä stereotyyppisen kuvan: työntekijä on erikoistunut vain yhteen asiaan ja tekee sitä sen seuraavat 30 vuotta, – Todellisuudessa tuo stereotypia on joissakin tapauksissa jokseenkin valhetta.

Tämän TET-jakson aikana opin kuinka museotyö toimii. Se ei ollutkaan pelkkää asiakkaiden kanssa työskentelyä, kuten olin aluksi kuvitellut. Siihen liittyy paljon muutakin. Museoissa on paljon ihan erilailla kouluttuneita ihmisiä, jotka tekevät paljon työtä museon sisällä, mutta myös ulkopuolella. Aikataulusuunnitelmat ovat tärkeä osa työskentelyä, jotta kaikki saataisiin tehtyä ajoissa ja oikeassa järjestyksessä.

Mutta entäpä minä? Millainen mieli jäi yleisesti TET-jaksosta? – Mahtava. Minua ilahdutti se, että henkilökunta oli hirmu mukava ja otti minut avosylin vastaan. Uskalsin jopa avata suutani vieraille ihmisille, jota en yleensä tee. Lisäksi pääsin eroon inhottavista ennakkoluuloistani, joita tavallisena suomalaisena muodostan lähes joka asiasta.

Jakson aikana tekemäni tehtävät olivat mielenkiintoisia ja juuri sopivia minulle. Ne eivät olleet liian haastavia, mitä olin ennen TET-jakson alkamista pelännyt. Lisäksi sain tasavertaisesti itsenäisesti tehtäviä kirjoitustehtäviä kuin hieman sosiaalisempaakin tehtävää. Eikä varastonkaan siivoaminen ollut tylsää, koska sitä muutenkin tykkään siivota ja järjestellä tavaroita.

TET-jakso taidemuseolla lisäsi paljon työkokemustani ja rohkaisi minua sen verran, että taidankin hakea ensi kesänä kesätöitä. Lisäksi se laajensi yleissivistystäni ja toimi hyvänä pohjana ehkä tulevalle tulevaisuuden ammatilleni. Aivan kuten olin saanut ennen jaksoa kuulla, useat museot ovat mukavia TET-paikkoja ja niihin kannattaa hakea myös kesätöihin. Viihdyin oikein hyvin viisi päivää taidemuseolla ja minusta tuntuu, että viihdyin ihan liiankin hyvin, sillä oikeastaan en haluaisi palata taas ensi viikolla koulunpenkille. Olisin voinut työskennellä pidempäänkin, mutta klassikon sanonnan mukaan: kaikki kiva loppuu aikanaan, - ja se on kyllä totisinta totta.

Rohkaisen kaikkia vähänkin taiteesta tai historiasta kiinnostuneita ihmisiä hakemaan Joensuun taidemuseolle töihin tai mikseivät muutkaan voisi? Jos ei nyt TET:iin niin sitten vaikka kesätöihin tai muuten vain vierailulle. Älkää antako ennakkoluulojen ottaa valtaa!

- Milla, Pielisjoen koulu

Haaveita ja säästösuunnitelmia

Olli Sorjonen kirjoitti sunnuntain (21.9.2014) Karjalaisessa Joensuun museoiden tiloista otsikolla ”Museokeskus tai kuolinisku museoille”.

Asia lienee tuttu kaikille Joensuun tilannetta seuranneille, mutta briiffattakoon se muille nopeasti: osana Joensuun kaupungin säästötalkoita on selvitetty mahdollisuutta siirtää Pohjois-Karjalan museo Carelicumista taidemuseon tiloihin. Pitemmällä tähtäimellä myös museon henkilökuntaa olisi tarkoitus supistaa. 

Kuten Sorjonenkin toteaa, virallisessa rakennemuutospaperissa lukee myös, että järkevin ratkaisu olisi rakentaa nyt tyhjänä olevalle piha-alueelle uusi rakennus ja samalla remontoida taidemuseon nykyiset tilat. Tästä huolimatta museoiden samaan rakennukseen yhdistäminen tuntuu kantautuvan korviini aika ajoin milloin miltäkin suunnalta.

Niin toimittajan, museoiden henkilökunnan kuin aktiivisten kävijöidenkin mielipide on selvä: yhdistäminen yhteen rakennukseen ei onnistu, se on kuolinisku kahdelle laadukkaalle museolle. 

Toki kahvipöydässä on mietitty, kuka kenenkin kanssa tulevaisuudessa pöydänkulman jakaa ja miten Pohjois-Karjalan museon kokoelmat mahdutetaan taidemuseon kellariin. Vai siirryttäisiinkö sittenkin ripustuksen suhteen ns. perinteiseen venäläiseen malliin ja vuorataan seinät lattiasta kattoon? 

Mutta jos jätetään surulliset vitsit sikseen, on kysymys iso ja ihmisten huoli aito. Minusta tuntuu kaikin puolin älyttömältä, että kaksi valtakunnallisesti tunnettua ja laadukasta, mutta toimialoiltaan täysin toisistaan poikkeavaa museota yhdistettäisiin yhdeksi ahtaaksi ja sekavaksi kokonaisuudeksi. Se ei palvele asiakkaita, museoita eikä uskoakseni pitemmän päälle kaupunkiakaan. Siksi tavoitellut säästöt tuntuvat minusta äärimmäisen lyhytnäköisiltä.

90-luvun alussa yksin taidemuseolla vakituista henkilökuntaa oli 15 henkeä. Asteittaisen vähentämisen seurauksena määrä on tippunut nyt puoleen ja lakkautetuillekin toimille kyllä töitä löytyisi. Jos museoiden yhdistymisen myötä museaalista henkilökuntaa vähennetään entisestään, muotoutuu työnkuvista täysin mahdottomia kakkuja. Museaalisen henkilökunnan määrään suoraan sidoksissa olevan valtionavustuksen supistumisesta puhumattakaan.

Sunnuntain Karjalaisessa Sorjonen kuuluttaa Carelicumin myyntiä ja esittää siitä saatujen rahojen käyttämistä uudisrakennuksen rakentamiseen. Se on myös museon henkilökunnan näkökulmasta ainoa järkevä yhdistämistapa. Ratkaisu palvelisi myös asiakkaita, jotka pääsisivät pienemmällä vaivalla tutustumaan useampaan museoon kerralla.

Vaikka tässä taloustilanteessa uutukainen museokeskus kuulostaa liki utopialta, toimivia esimerkkejä löytyy ihan Suomen rajojen sisältä. 

Museonjohtaja Tarja Raninen-Siiskosen Karjalaisen artikkelissa mainitsemat Vapriikki Tampereella ja WeeGee Espoossa ovat hyviä esimerkkejä saman katon alle yhdistetyistä museoista. Omiin suosikkeihini lukeutuu myös Kaapelitehdas Helsingissä. 

Uudisrakennuksista taas kävimme vastikään tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin ja taidemuseo Göstan uuteen paviljonkiin – erinomainen muistutus siitä, miten asiakkaiden, henkilökunnan, kokoelmien ja näyttelytoiminnan eduksi voikaan toimia nimenomaan museokäyttöön suunniteltu rakennus, jossa toiminnan moninaiset tarpeet on otettu huomioon.

Haaveiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta se tapaa olla mukavaa ja mielekästä työntekoa. Toivonkin, ettei haaveita enää syrjäytetä suuremmalla huolella vetämällä niiltä mattoa jalkojen alta.

Hanna-Maija

Mitä sie oikeen teet työksesi?

Otsikon kysymyksen lausui hyvä ystäväni ääneen alkukesästä.

Vaikka olen törmännyt kysymykseen monesti tässä vajaassa kolmessa taidemuseolla viettämässäni vuodessa, kyselytahti on tihentynyt huomattavasti kuluneina kuukausina.

Museoassistentin nimekkeeseen ei liity samanlaisia pätevyysvaatimuksia kuin useimpiin museoalan nimekkeisiin ja työtehtävätkin taitavat vaihdella museokohtaisesti laidasta laitaan. Ei siis ihme, jos ulospäin ei välity kovinkaan tarkkaa kuvaa tehtävänkuvastani.

”Mie tiiän, että istut paljon tietokoneella, mutta en sitten sitä, mitä sie siinä teet”, jatkoi ystäväni arvuuttelua. Oikein meni. Tavallisesta työpäivästä vierähtää liiankin iso osa koneella istuen.

Jos haluan selvitä helpolla, kerron kyselijöille vastaavani taidemuseon tiedotus- ja markkinointiasioista, niin suunnittelusta kuin usein konkreettisesta toteuttamisestakin. Siihen liittyy myös sosiaalisen median päivittäminen ja seuraaminen: Facebook, Twitter, Instagram ja blogi.

Pitemmässä versiossa kerron myös tekeväni opastuksia, satunnaista kielenhuoltoa, osallistuvani asiakaspalveluun tarvittaessa ja auttavani milloin missäkin käytännön asioissa tilanteen ja osaamiseni mukaan.

Tässä vaiheessa sinnikkäimmätkin sanovat yleensä "ahaa", joten harvemmin tarvitsee yhtään pitemmälle työnkuvaa avata. Se on vähän sääli, koska tästähän kaikki jännittävä vasta alkaa! Paperilla saamassani tehtävänkuvauksessa on mukana toki kohta 13 eli ”muut museonjohtajan/sijaisen määräämät tehtävät”, mutta vaikka johtoporras ei aina innostuisikaan innovoimaan uusia hommia, voi itsensä vahingossa löytää mitä moninaisempien työtehtävien ääreltä.

Käytännössä oma työnkuvani muistuttaa lähinnä intervalliharjoittelua: ennen uuden näyttelyn avautumista on melkoista hoppua, rästihommia ja ei-kiireellisiä asioita ehtii hoitaa sitten rauhassa avajaisten jälkeen. Säännöstään kiireisintä aikaa on kevätkausi aina alkuvuodesta kesänäyttelyn alkuun, kun taas kesällä tapaa olla aikaa opetella uutta, verestää vanhoja taitoja ja heittäytyä vähän hassuttelemaankin.

Tänä kesänä olenkin tehnyt opastusten, budjettilaskelmien, asiakaspalvelun ja nettipäivitysten lisäksi työkseni muun muassa seuraavia asioita:

- Kehitellyt nollabudjetin tee se itse -mainoksia paikallisiin majoitusliikkeisiin.

- Muistutellut mieleeni, miten seinätarrojen tekeminen Adoben ohjelmistolla taas tapahtuikaan.

- Askarrellut, auttanut lapsia askartelemaan ja valokuvannut mitä mielikuvituksellisimpia käpyeläimiä.

Kieltämättä sain osakseni pitkiä katseita ja kulmien kohottelua, kun väsyneenä työpäivän jälkeen huokaisin ”oikeesti, askartelin käpylehmiä koko päivän!”. Koska normaalisti suurin osa päivästä vierähtää hiljaisuudessa koneen äärellä, oli sosiaalinen askartelu yllättävän uuvuttavaa.

Tervetullutta vaihtelua normaali se kuitenkin oli ja saman taitavat allekirjoittaa muutkin Käpykarsinaan osallistuneet aikuiset. Suosittelen lämpimästi kaikille pientä tuulettumista kaipaaville tai muuten vain välipalaksi.

Kesäterveisin

Hanna-Maija

ps. Todellakin kesäterveisin, sillä olen tekstin julkaisuajankohtana kesälomalla! Kesän työtehtäviin laskettakoon siis myös Bloggerin ajastustoiminnon harjoittelu.

pps. Tarkkasilmäisimmän huomasivatkin, että taidemuseo on kaikessa hiljaisuudessa löytänyt tiensä Instagramiin. Seuraa @taidemuseojns!

Kesätyöläisen paluu

Jo toistamiseen olen viettänyt yhden kesäkuukausistani taidemuseon käytävillä viilettäen ja infopisteellä istuen. Viimeksi museossa tuli seikkailtua kesällä 2012, ja nyt toukokuussa 2014 sain mahdollisuuden palata takaisin saman kesätyöpaikan merkeissä. Blogiin tosin kirjoittelen vasta ihan ensimmäistä kertaa, kun tuo Hanna-Maija sitä niin nätisti pyysi.

No millaista oli sitten palata takaisin museon katon alle? Mukavaahan se totta kai oli. Tällä kertaa töiden aloittaminen ei jännittänyt sitten pätkääkään, kun tiesi millainen työpaikka on luvassa ja millaisia ihmisiä vastassa. Vanhojen tuttujen naamojen lisäksi kohtasin myös uusia tuttavuuksia, mutta muuten museossa ei ole hurjasti muutoksia tapahtunut kahden vuoden aikana. Paikat näyttivät ja tuntuivat tutuilta ja turvallisilta, ja kaikki muistui mieleen varsin kivuttomasti. Vauhtiin oli helppo hypätä mukaan, kun ei tarvinnut uuteen paikkaan sopeutua tai turhaan aristella.

Viimeksi täällä ollessani oli rakenteilla iso Kiina-näyttely, jolloin kaikennäköistä hommaa oli kyllä riittämiin, oli se sitten maalausta tai infopisteellä nökötystä. Tänä vuonna näyttely oli jo valmiissa kunnossa tänne saapuessani, joten monet sen kesän hommista tippuivat työlistalta pois. Samojakin hommia kyllä riittää tänä vuonna kuin silloin viimeksikin (siivota voi lähes aina), mutta tämän kesän uutuuksia ovat valvonta Nikolai I -näyttelytiloissa, sekä arkistointi. Meininki on kuitenkin pysynyt tänäkin vuonna mukavan leppoisana ja ihmiset ovat ihan yhtä mukavia kuin muistinkin. Taisteluparina tänä vuonna olikin toinen ahkera kesätyöläinen, Mira, jonka kanssa hommien teko on sujunut mukavan nopsaan ja aina välillä hölmöille asioille naureskellen.

Vaikka päivät aina toisinaan tuntuivat pitkiltä, on kuukausi vierähtänyt lähes valonnopeudella. Tätä tekstiä naputtelen työsarkani viimeisenä päivänä ja tuntuu, että vastahan minä tänne töihin tulin. Toinen samanlainen kuukausi sujuisi varmasti ihan yhtä nopsaan, ja mielellänihän minä tänne töihin jäisinkin. Aika on kuitenkin siirtyä sivuun ja päästää uudet työläiset ahkeroimaan ja museoelämään tutustumaan.

Nyt on sitten aika toivottaa kaikille hyvää juhannusta ja aurinkoista kesää!

Kesätyöläinen Hanna-Mari