Kuukauden kuva / joulukuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Viimeisen kuukauden kuvan on valinnut tämän vuoden opintovapaalla viettänyt yleisötyön amanuenssi Outi.

Ernst Mether-Borgström, Ameebamuotoja 1951
öljy kankaalle, C-J af Forselles -kokoelma




Pienikokoisessa maalauksessa pyöreiden ja kulmikkaiden väripintojen leikittelevä vuoropuhelu säteilee iloa ja tuo hymyn huulille. Taustalle herkästi kerrostetut vivahteikkaat harmaan sävyt luovat ilmavuutta ja tilan tuntua. Lähtökohtana on voinut olla vaikka asetelma, mutta maalauksessa abstrakteiksi pelkistetyt muodot ilakoivat keskenään, ja teoksen voi jokainen nähdä omalla tavallaan. Sata vuotta sitten syntynyt Mether-Borgström oli ensimmäisten joukossa luomassa Suomen modernia abstraktia maalaustaidetta. Hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1965 ja akateemikon arvon vuonna 1991. Aiemmin Resetissä esillä olleeseen teokseen voi nyt tutustua museon asiakaspalvelupisteen vieressä.

Outi Suoranta

Kuukauden kuva / marraskuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Marraskuun valinnan on tehnyt taidemuseon kirjastossa työskentelevä Lauri.

Robert Wilhelm Ekman, Matkustajia pajan edustalla 1871
öljy kankaalle, Arla Cederbergin kokoelma




Olen henkeen ja vereen jouluihminen. Minulle tämä taidemuseon toisen kerroksen Arla-huoneesta löytyvä Ekmanin maalaus tuo mieleen joulunajan tunnelman. Ekman on onnistunut kuvaamaan upeasti pajan lämmön ja talviyön kylmyyden. Paukkuvat pakkaset, kuuraiset puut, kuun kumo… Olisipa jo joulu!

- Lauri Passoja

Kuukauden kuva / lokakuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Lokakuun valinnan on tehnyt näyttelymestari Tuija Paajanen.


Rafael Wardi, Punainen pöytä 1959
öljy kankaalle, C-J af Forselles -kokoelma



Tuija pitää Rafael Wardin maalausten voimakkaista, kirkkaista väreistä - etenkin näin pimeään vuodenaikaan Wardin teokset tuntuvat pursuavan piristävää energiaa. Punainen pöytä kuuluu laajaan, erityisesti moderniin taiteeseen keskittyvään kokoelmaan, jonka helsinkiläinen taidekeräilijä C-J af Forselles (1923-2010) lahjoitti Joensuun taidemuseolle 2007. Tällä hetkellä Punainen pöytä sekä muutama muu Forselles-kokoelman teos on esillä toisen kerroksen Resetti-huoneessa Olavi Turtiaisen taidekokoelman hillitympien värien vastaparina.

Taidetestaajat loihtivat Kaskesta leffajulisteita Joensuussa

Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset / Kaski (1893) saapui kiertueellaan Joensuun taidemuseo Onniin 19. syyskuuta. Teosvierailu osui poikkeuksellisen hyvään koloon, sillä sitä ehti ihastella myös osa kasiluokkalaisista Taidetestaajista!

Maakunnan kasit pääsivät toimimaan kulttuurikriitikkoina ohjatuissa työpajoissa heti kouluvuoden aluksi syyskuussa. Pajojen ajatuksena oli tutustua erilaisiin tapoihin, joilla taideteoksia on käytetty elokuvissa ja televisiosarjoissa. Tehtävänä oli suunnitella oma elokuvajuliste taidemuseon kokoelmien pohjalta. 

Alustavien esimerkkien ja tehtävänannon jälkeen nuorilla oli tehtävän toteuttamiseen vapaat kädet: sekä taideteoksen, elokuvan lajityypin että julisteen muun sisällön sai päättää itse. Pienten alkukankeuksien jälkeen ohjaajien apua ei yleensä juurikaan tarvittu ja lopputuloksena oli ilahduttavan tuoreita ja luovia näkökulmia sekä kuvataiteeseen että elokuviin.


Henna käy läpi esimerkkejä kuuluisista elokuvissa näkyvistä taideteoksista.
Kuva Jason Tiilikainen.


Kahden ensimmäisen viikon aikana tehtävässä käytettiin ainoastaan museon omia kokoelmia. Viimeiselle viikolle museon toiseen kerrokseen ehti myös vierailulle saapunut Kaski. Aikataulu oli mukava yhteensattuma senkin takia, että teos esiintyi Taidetestaajien valtakunnallisessa markkinointimateriaalissa ja oli tullut kasiluokkalaisille sitä kautta tutuksi jo ennen museovierailua. Tehtävänannon ja etenkin Kasken CC0-lisenssin kautta oli lisäksi hieno tilaisuus käydä nuorten kanssa läpi taideteosten kuvaamiseen ja jakamiseen liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä.

Vaikuttava teos herätti kasien keskuudessa vilkasta keskustelua sekä pohdintaa esimerkiksi heidän kanssaan saman ikäisestä piikatyttö Johanna Kokkosesta ja hänen asemastaan. Teoksen mukana kiertävä tintamareski luonnollisesti innoitti nuoria poseeraamaan kuvissa enemmän myös itse. Muutamia Kaski-aiheisia elokuvajulisteitakin kertyi museon arkistoon odottamaan jatkokäyttöä!


Taidestestaajien tekemä leffajuliste. ”Kauhukomedia Viuhahdus:
Elokuvassa kuumalle kaskeamispellolle ilmestyy kuuma suomalainen nainen.”


Viuhahdus-elokuvan julisteessa Kasken maisemissa on mukana myös Joensuun kaupungin kokoelmaan kuuluva Hannu Riikosen Tervemenoa ikävä (1986).

Lisää kasien tekemiä leffajulisteita löytyy taidemuseon Facebook-sivuilta. Tämä juttu ja muita tarinoita Kasken ja Toipilaan vuoden 2017 kiertueesta on kerätty Ateneumin reissuvihkoon

Syysterveisin,

Hanna-Maija

Kuukauden kuva / syyskuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Syyskuun valinnan on tehnyt näyttelymestari Jukka Suhonen.

Elga Sesemann, Odotushuone 1946
öljy pahville, Anja Ruudun lahjoitus



Viipurista kotoisin ollutta Elga Sesemannia pidetään yhtenä suomalaisen ekspressionismin kärkinimistä. Taidemuseon toisen kerroksen Iris-huoneessa esillä oleva Sesemannin Odotushuone kiehtoo Jukkaa, sillä taiteilijan värien käyttö ja tunnelma yhdistyvät siinä kiinnostavalla tavalla. Teoksen nimi ei välttämättä viittaa mihinkään fyysiseen paikkaan, vaan se voi olla myös käsitteellinen tila, jonka jokainen muodostaa omassa mielessään. Jukan mielestä taideteos on onnistunut tehtävässään silloin kun se herättää miettimään ja jättää lopullisen merkityksensä katsojan päätettäväksi. Teosta voi tulla katsomaan monia kertoja, koska se näyttäytyy joka kerta katsojalleen erilaisena.

Kesän rokkaavin taidenäyttely

Hei! Tässäpä kirjoittelee muuan taidemuseolla kesätöissä oleva 20-vuotias historian opiskelija. Historian opiskelijalle museo on oikein mainio kesätyöpaikka, sillä se avaa hieman mahdollisen tulevan työpaikan arkea ja työtehtäviä. Vaikka museot ovatkin se minun juttuni, niin taide ei ole aivan sitä ominta alaa. Taidehistoriastahan minulla on tiedossa vain suurimmat nimet ja teokset sekä suurpiirteisimmät taiteen aikakaudet, enkä muutenkaan ole mitenkään taiteellinen persoona, mitä nyt silloin tällöin tuhertelen luonnosvihkoon jotain. Kuitenkin olen nauttinut työpaikkani miljööstä valtavasti.

Näiden kahden kesätyöviikon aikana työtehtäviini on kuulunut ensimmäisen kerroksen Backstage-näyttelyn valvonta, ja näyttely on tullut erittäin tutuksi, sillä sen teoksia on tullut silmäiltyä erittäin paljon ja välillä teoksista on saanut kertoa niistä kiinnostuneille asiakkaillekin. Näyttelyn taiteilijat, elikkä muusikot ja heidän yhtyeensä, olivat – ja toisaalta ovat edelleen – suuri kysymysmerkki näin lähinnä ulkomaalaista ja muutamia vuosikymmeniä vanhaa musiikkia kuuntelevalle neitokaiselle. Kuitenkin musiikinystävänä monista teoksista huokuu yhteys rockiin ja yleensäkin musiikkiin, johon ne ovat linkittyneetkin.

Minulle kaikista helpoimmin ymmärrettävä ja samaistuttavin teos on Anssi Kasitonnin Good Shit, joka kuvaa täydellisesti sitä hetkeä, kun suosikkibändin kaikista parhain kappale tuntuisi räjäyttävän koko radion kajahtaessaan ilmoille rautaisella soundillaan kaiuttimien läpi. Myös Asko Keräsen biisien sanoitusten luonnokset ja Tommi Liimatan levynkansitaide ovat hyvin tyypillisiä näytteitä muusikoiden luovuudesta, joka ulottuu yli musiikillisten lahjojen myös kuvataiteeseen. 


Anssi Kasitonni, Good Shit 2006-2009, Nykytaiteen museo Kiasma

Suosikeiksini näyttelyssä muodostuivat Petri Ala-Maunuksen Stage sekä Ville Vuorenmaan maalaukset. Stage valikoitui suosikiksi sen mahtavan värimaailman, pienten yksityiskohtien ja suuren koon ansoista. Suuressa maalauksessa esille tulevien maailmanlopun merkkien lisäksi teoksen nimi viittaa mielestäni räjähtävään lavashow’hun; sähkökitaroiden soinnut rämisevät ja säväyttävät salamoiden lailla, ja yhdessä basson ja rumpujen kanssa ne saavat tulivuoret purkautumaan ja laavan virtaamaan musiikin jytinän säestäessä maisemaa.


Petri Ala-Maunus, Stage 2017

Ville Vuorenmaan maalaukset taas ovat hienosti toteutettuja muistoja. Valuva ja suuripiirteinen tapa, jolla ne ovat tehty, luo täydellisesti kuvan muistosta, joka on jo hieman haalistunut välähdys silloisesta tapahtumasta. Kuitenkin maalaukset ovat enemmän; niissä kuvataan muusikon kannalta tärkeitä hetkiä: ensimmäisen kitaran ja lempibändin uuden julkaisun saamista. Etenkin pidän teoksissa siitä, että niitä ei ole kehystetty, mikä tekee maalauksista rosoisempia ja tuo enemmän esille muistojen tietynlaista irrallisuutta.

Kaikista näyttelyn teoksista huokuu tietynlainen yhteys musiikkiin – mielestäni toisista enemmän, toisista vähemmän. Esimerkiksi Pink Twinsin Miracle-videon pyörivien värien ja mielenkiintoisen ääniraidan sanomaan en täysin päässyt sisälle kahden viikonkaan aikana. Voin kuitenkin kuvitella jo muusikoiden taideteosten perusteella, minkälaista musiikkia kyseiset henkilöt luovat. Kaiken kaikkiaan voin sanoa erittäin varmasti, että kyseessä on ehdottomasti koko kesän rokkaavin taidenäyttely.

Hyvää syksynalkua!

Merja Holappa

Kuukauden kuva / elokuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Elokuun valinnan on tehnyt museolla parhaillaan graafikkona toimiva Jason.

Tuomas von Boehm, Vihreä harlekiini 1948
öljy kovalevylle, Olavi Turtiaisen kokoelma, Tapani Raittilan lahjoitus


Tuomas von Boehmin Vihreä harlekiini kiinnostaa minua. Värit, muodot ja aihe toimivat hyvin yhdessä ja luovat unenomaista tunnelmaa teokseen. Surrealistinen taidemaalari on asetellut osat kuvaan niin, että silmät seuraavat ja huomaavat kaiken kehyksessä. Tummat värit ja varjot esittävät mysteerin katsojille, ja minun mielestäni on vaikea valita, onko maalaus leikkisä vai surullinen. Oranssit kukat ja maljakko ovat kirkkaan värikkäitä ja kertovat oman tarinansa. Ne tuovat vähän onnellisuutta kuvaan. Kiehtova ja erikoinen maalaus voisi kertoa monista asioista ja sen takia myös pidän siitä paljon.

Jason Tiilikainen

Museo säilyttää myös kieltä

Vuoden 2017 ensimmäisessä Kielikellossa oli Kirsti Aapalan ja Klaus Ruppelin artikkeli kulttuurisanoista. Kulttuuri-sana juontaa juurensa latinan maanviljelystä tarkoittavaan culturaan, sivistys-sana on sen sijaan suomalaista perua. Sivistäminen tarkoitti alun perin siistimistä, kohentamista ja kaikenlaista kaunistamista. Savossa asioita myös sivisteltiin. Kun haluttiin pellavakuiduista äärimmäisen hienoa lankaa, kuitujen erityisen tarkka puhdistaminen harjalla oli niin ikään sivistelyä.  Myös sana sipistely kertoo suomen puhujalle millaisesta toiminnasta on kyse. 


Koppelvakka, Kiihtelysvaaran Oskolasta. 


Artikkeli laittoi ajattelemaan sanojen muuttuvia merkityksiä ja sitä kautta Pohjois-Karjalan museon kokoelmien kansatieteellistä osaa. Vaikka kielen arkistointi ei kuulu museoiden perustehtäviin, ilahduttavasti luetteloinnin sivutuotteena tulee myös taltioitua muuttuvia tai vanhoja sanoja. 

 
Suojärveläisen Grigori Jeliseffin valmistama pitkä turu on vuodelta 1906.
Se on tyypiltään suora ja tuohella päällystetty halkioputkinen puutrumpetti.
 

Kokoelmista löytyy erilaisia kuontaloita, kuontalopuikkoja ja kuontalolapoja. Museoyhteydessä kuontalo on pellava- tai villatukko, josta kehrätään lankaa, mutta ehkä tutumpi merkitys on sotkuinen tukka. Museossa säilyvät myös esineiden kansanomaiset, hyvin paikallisetkin nimet. Päreinen seinäkori on Kiihtelysvaarassa tunnettu nimillä pärekoppoli ja koppelvakka. Tämäntyyppisiä seinäkoreja myydään edelleen, mutta ihan vain seinäkorin, ei pärekoppolin, nimellä. Tuohitorvien nimitys riippuu mallista, on turua ja breloa, ei pelkästään tuohisia paimentorvia, vaikka kaikkia malleja on käytetty paimenten äänimerkinannossa. 


Tsyöttöipuzu eli onkimatopurkki Salmin Rajaselästä
on peräisin 1800-luvun loppupuoliskolta.


Rajakarjalaiset sanat erotuvat ominen vivahteineen, löytyy puulusikkua (lienee selvä) puzua (pieni tuohinen säilystysastia), meästöä (suomeksi rapapalli, eli lapsen tuohinen helistinpallero) ja sellään kaubutav brujaa (selänraaputin).  Museot voivat siis omalta osaltaan täydentää suomen kielen kirjoa huolehtimalla konkreettisesti esineistä nimineen päivineen.  


Tuohiesineitä vitriinissä Juuret pystymetässä -näyttelystä.
Etualalla tuohinen maito-astia, puzu ja tuohikontti.
Kuva: Matti Kuuru.


Muutama herkullinen poiminta alussa mainitusta artikkelista tähän suomen kielen kulttuurisanojen kirjoon. Teatteria suomennettiin 1800-luvulla katsolaksi, kometiahuoneeksi ja näkymöksi. Ja eikö olisi ihanaa käydä soitelmuskokouksessa eli nuottipaikalla eli nuottilossa. Museo-sanan kanssa aikaisemmat  kielenhuoltajamme eivät ole revitelleet. Ehkä se olisikin ollut turhaa, koska sanan alkujuuri on sitä, mitä museot ovat.  Mouseion oli muinaisten kreikkalaisten taiteille ja tieteille pyhitetty paikka.

Iiris Heino

Kuukauden kuva / heinäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Heinäkuun valinnan on tehnyt museoassistenttimme Hanna-Maija.

Leena Luostarinen, Rock Bound II 1986
öljy kankaalle, Olavi Turtiaisen kokoelma



Leena Luostarisen maalauksissa minua puhuttelevat vahvat värit ja voimakkaat vedot – molemmat selkeästi läsnä myös Rock Bound II -maalauksessa. Toisen kerroksen aulaan hiljattain ripustettu teos palauttaa mieleen myös lämpimiä näyttelymuistoja: se oli esillä Joensuussa jo Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä 2013 muiden samaa kiviteemaa tutkivien teosten rinnalla, mutta hankittiin osaksi Olavi Turtiaisen kokoelmaa vasta tänä vuonna.

Hanna-Maija Laaksonen

Kuukauden kuva / kesäkuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Kesäkuun valinnasta vastaa näyttelymestarimme Jaana.


Hannu Riikonen, Tervemenoa ikävä 1986maalattu kipsi, Joensuun kaupungin kokoelma


Hannu Riikosen naivistis-realistiset ja usein humoristiset teokset kuvaavat runsasmuotoisia ihmishahmoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Taidemuseon kokoelmiin kuuluu useita Riikosen töitä, joista 170 cm korkea Tervemenoa ikävä viettää tänä vuonna kolmekymppisiään Joensuussa - teos hankittiin Joensuun kaupungin kokoelmaan 1987. Rakastettu kokoelmasuosikki tuotiin kesäkuun alussa jälleen esille 3. kerroksen porrastasanteelle.

Teoksen on valinnut näyttelymestari Jaana Hämäläinen, joka tulee aina veistoksen nähdessään hyvälle mielelle.

Rukinlapojen kauneus

Rukinlavat ovat monelle vanhojen, kuluneiden ja niin nähtyjen museoesineiden symboli, varsinkin kun niiden käyttötapaa ei enää tunneta. Niitä on ollut esillä runsaasti museoiden näyttelyissä sadan vuoden aikana. Suomen museoista löytyykin tuhansia rukinlapoja.

Rukki yleistyi Suomessa 1600- ja 1700-lukujen taitteessa Turun seudulta alkaen. 1800-luvulla rukki valtasi jo Itä-Suomeakin, joskin Karjalassa kehrättiin paikoin vielä vanhemmilla menetelmillä, eli värttinällä.

Rukinlapa on rukin itsenäinen osa, jolle on oma paikkansa rukkilaitteessa. Lapaan kiinnitetään tukko eli kuontalo kehrättävää kuitua (erityisesti pellavaa), josta vedetään säikeitä rukinpyörän kautta langaksi.

Rukinlapoja on yleensä ollut sekä yksinkertaisia, jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja että taidokkaasti koristeltuja lahjaesineitä. Koristelutavoissa on alueellisia eroja: esimerkiksi Pohjanmaalla rokokoo-henkiset, sirot, lävistekoristeiset rukinlavat olivat yleisiä. Karjalassa taas suosittiin leveämpää, lyhyempää ja niukemmin koristeltua mallia. Karjalaisen lavan koristelulle on ominaista reunan pykälöinti ja profilointi, kolmiopistelmärivit sekä lavan keskellä kulkeva reikäjono.




Rukinlapa oli usein sulhasen työnäyte ja morsiuslahja tulevalle vaimolle. Niistä löytyy geometristen koristeluilotteluiden lisäksi nimikirjaimia, vuosilukuja, sydämiä ja muuta tulevaan yhteisen eloon viittavia asioita.

Ehkäpä rukinlapojen esiintyvyyttä museokokoelmissa selittää se, että ne alkoivat olla väistyvää perinnettä 1900-luvun alussa. Silloin jo tavallisellakin perheenemännällä alkoi olla varaa ostokankaisiin, joita pidettiin kotikutoisia hienompina. Rukit ja rukinlavat kävivät tarpeettomiksi ja ne joutivatkin museoon. Niitä myös tallennettiin kokoelmiin mielellään, sillä ne vastasivat tuon ajan kokoelmien kartutusihannetta: katoavaa perinnettä, jossa näkyy tavallisen kansan käsityötaito.

Ja niinhän se on, jokainen museon rukinlapa on yksilö, vaikka tietyt perusperiaatteet tulikin käyttökelpoista esinettä valmistaessa pitää mielessä. Näihin kauniisiin esineisiin tiivistyy museohistoriaa, kansantaidetta ja ripaus romantiikkaa. Siispä nostamme hattua näille perusmuseoesineille ja niiden tekijöille ja talteen kerääjille!

Hilman Juuret pystymetässä -juhlanäyttelyssä rukinlapoja on
esillä 39 kpl – kokoelmissa on niitä on lähes sata. Kuva: Matti Kuuru

Iiris Heino

Kuukauden kuva / toukokuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Toukokuun valinnasta vastaa amanuenssimme Eino.

Heikki W. Virolainen, Uudestisyntynyt 1977
puu ja alumiini, Joensuun kaupungin kokoelma



Virolainen työsti teoksensa ”köyhän miehen valumenetelmällä”, eli pakottamalla pieniä alumiinipaloja muotoon ja kiinnittämällä ne alumiiniruuveilla teoksen puurunkoon. Huomiota herättävä veistos yhdistelee Kalevala-aiheita, kristillistä kuvastoa ja afrikkalaista kuvanveistoperinnettä. Uudestisyntynyt on yksi Joensuun taidemuseon kuvatuimpia teoksia ja se on ollut kysytty vieras myös erilaisissa veistosnäyttelyissä Pohjoismaita myöten.

Teoksen on valinnut kokoelma-amanuenssi Eino Nieminen

Hilma & Juurilla - juhlasukat jalkaan

Pohjois-Karjalan museo Hilma on Suomen ikätoveri. Viime viikolla avatun satavuotisjuhlanäyttelyn teemaksi on valittu metsä ja puu, sillä niiden merkitys Pohjois-Karjalan maakunnan ja koko Suomen historialle on kiistaton. Näyttelyssä valokeilaan pääsevät niin metsäteollisuus kuin kansanesineet, Suomen vanhimmasta säilyneestä moottorisahasta kauniiseen rukinlapainstallaatioon ja kiehtoviin taikakaluihin.

Mutta löytyypä näyttelystä uustuotantoakin. Yhtenä hauskimmista yksityiskohdista nimittäin silmään osuu tolppaa kiertävät villasukkaparit. Mitä ihmettä?

Näyttelyssä esillä olevat Juurilla- ja Hilma-villasukat on suunniteltu Pohjois-Karjalan museon kokoelmista löytyvien villasukkien pohjalta. 

Projektin sysäsi liikkeelle Hilman näyttelyamanuenssi Iiris Heino, joka ehdotti alkuvuodesta innokkaana neulojana tunnetulle kulttuurisihteeri Sari Suvannolle uuden sukkamallin suunnittelemista museon juhlanäyttelyyn.

Sari Suvannon suunnitelemia Hilma-sukkia
näyttelyssä, kuva Mia Ylhäinen.

Koske museon kokoelmista löytyi materiaalia huomattavasti yli yhden sukkamallin tarpeen, Sari Suvanto pyysi neulojakollegansa Eija Sinkkosen apuun. Sarin suunnitelmien pohjalta syntyi lopulta pintaneuleisiin keskittyvät Hilma-sukat, Eijalta kirjoneuleisiin pohjautuvat Juurilla-sukat.

Sukkien suunnitteluprosessista voit lukea enemmän Hilppa-blogista, molempien sukkien ohjeet löydät Pohjois-Karjalan museo Hilman nettisivuilta. Inspiraatiota voi hakea myös Juuret pystymetässä -näyttelystä, joka on esillä 14.1.2018 saakka.

Perinteet kunniaan, puikot heilumaan!

Kuukauden kuva / huhtikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Huhtikuun teoksen on valinnut tettiläisemme Verna.

Tapani Mikkonen, Viuhka 1991
litografia, Joensuun kaupungin kokoelma



Pidän teoksessa siitä, että sitä pitää tulkita itse ja kaukaa ja läheltä katsoessa saa erilaisen mielikuvan. Tapa, jolla teos on tehty saa sen näyttämään hiukan sarjakuvamaiselta. Vaikka taitelija ei ole käyttänyt teoksessaan värejä, siitä saa vahvan vaikutelman heti.  

Verna Lepikkö, tet-harjoittelija, Pataluodon koulu 8D

Näkymätön Arla

Kun Onni suosii rohkeaa -ohjelmaa ideoitiin alkuvuodesta Osuuskunta Hurman taiteilijoiden ja museon väen kesken, joku ringissä päästi suustaan sanat ”näkymätön Arla”. 

Vaikka eilen esitetyn Arlan päivän ohjelman sisältö keskittyikin lopulta Arla Cederbergin aikalaistaitelijattariin - Minna Canth, Elin Danielson-Gambogi, Maria Jotuni, Aino Kallas & Mateli Kuivalatar – sanapari jäi kummittelemaan päähäni.

Arla Cederberg, nimi jonka jokainen Joensuun taidemuseon ystävä tuntee. Mutta kuka tuntee Arlan?

Arla Cederbergin elämästä on taidemuseon toisen kerroksen Arla-huoneessa luettavana esite, mutta tässä tiivistelmä alla niille, joille nainen kokoelman takana on vielä jäänyt vieraammaksi.


Anni Arla (Aarla) Cederberg (1886-1961) oli varakkaan joensuulaisen liikemiesperheen tytär. Arla asui varhaislapsuutensa Joensuussa ja kävi koulua Joensuun yksityisessä tyttökoulussa sekä sen seuraajassa Joensuun tyttökoulussa 1897-1901. Hän siirtyi Helsinkin Suomalaiseen Yhteiskouluun syksyllä 1902. Kesät hän vietti kuitenkin edelleen Joensuussa.

Koulunkäynti tuntui Arlasta pitkäveteiseltä ja hän viihtyi paremmin ystävineen Helsingin riennoissa, tanssiaisissa ja ompeluseuroissa. Arla ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi vaan erosi Yhteiskoulusta kahdeksannen luokan syyslukukauden jälkeen 1906. Seuraavana vuonna hän aloitti veljensä Aarnen innoittamana Mustialan maamieskoulussa vuoden mittaisella meijerikkökurssilla.

Arla ei koskaan toiminut palkkatyössä meijerikkönä vaan jäi äitinsä Hannan seuraksi ja hoivaksi Janne-isän kuoltua 1908. Äiti ja tytär asuivat Helsingissä, mutta viettivät aikaa myös Joensuussa ja Liperissä sekä Euroopassa matkustellen. Hannan kuoltua 1914 Arla muutti pysyvästi Helsinkiin.

Arla sijoitti osakkeisiin ja eli pääasiassa osinkotuloilla. Päivätyönään hän jäljensi kirjallisuutta sokeiden pistekirjoitukselle. Hän työskenteli usein kuutena päivänä viikossa, eikä ottanut siitä korvausta. Hyväntekeväisyys oli muutenkin lähellä Arlan sydäntä ja hän muun muassa avusti rahallisesti kristillisiä hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Vapaa-ajallaan Arla teki käsitöitä, luki paljon, kiersi antiikkiliikkeitä, keräsi hopeaa ja postimerkkejä. Myös pääkaupunkiseudun luontokohteet olivat hänelle tärkeitä. Lisäksi hän kävi säännöllisesti taidenäyttelyissä, erityisesti Taidehallissa. Tuttavat ovat luonnehtineet Arlaa vaatimattomaksi, vetäytyneeksi ja pidättäytyneeksi ihmiseksi sekä hienostuneeksi kulttuuripersoonaksi, joka vältteli seurapiirejä. Keskustelua hänen kanssaan on kuvattu vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi - ellei kyseessä sitten olleet taideteokset, joista hän puhui mielellään.


Arla Cederbergin ruokasali 1940.

Taide kiinnosti Arlaa jo nuorena. Varakas kotitausta ja suuri perintö mahdollistivat taidekokoelman synnyn 1920-luvun lopulla. Kokoelmaa hän kartutti aina 1950-luvulle saakka. Lähtösysäyksenä omalle kokoelmalle toimi isältä peritty taidekokoelma.

Arla osti teoksia taide- ja antiikkiliikkeistä, näyttelyistä ja yksityishenkilöiltä. Hän keräsi pääasiassa suomalaista 1800-luvun puolenvälin jälkeistä maalaustaidetta. Arlalla oli läheinen suhde luontoon ja maaseutuun ja maisemat ovatkin yksi kokoelmaa määrittävä tekijä. Kokoelma painottuu romanttiseen maalaustaiteeseen, realismi esiintyy maisemien todellisuusvaikutelmina, ajan kumoukellinen naturalismi vain pilkahduksena.

Parhaimillaan kokoelmaan kuului yhteensä 44 teosta. Kaikki hankinnat eivät kuitenkaan Arlaa miellyttäneet ja hän luopui niistä myöhemmin. Toisaalta joitain suosikkiteoksiaan, kuten Albert Edelfeltin muotokuvaa Virginiestä (1883) hän piti aina samalla paikalla kotonaan.

Arla Cederberg kodissaan Helsingissä 1950-luvulla.

Arla Cederbergillä oli läpi elämänsä lämmin suhde Joensuuhun ja hän halusi lahjoittaa taidekokoelmansa juuri synnyinkaupungilleen. Ateneumin intendentti Aune Lindström arvotti kokoelman kuolinpesän pyynnöstä 1961 ja rajasi ”museokokoelmaan soveltuvat teokset”. Rajaus teki kokoelmasta sekä ilmeeltään että taidehistoriallisesti yhtenäisemmän, teoksia valikoitui yhteensä 24.

Cederbergin taidekokoelma ja apteekkari Olavi Turtiaisen samoihin aikoihin testamenttaama taidekokoelma johtivat Joensuun taidemuseon perustamiseen 1962. Cederbergin huoneen ripustusta on sittemmin täydennetty teoksilla muista kokoelmista, mutta kuten ilmeisesti Arlan itsensä, Virginie on huoneessa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen yksi museokävijöiden suosikeista.

Sanomalehti Karjalaisen uutinen Cederbergin kokoelman avajaisista vuonna 1962.


Niin, se näkymätön Arla. Hiljainen filantrooppi, ilmeisen pidättyväinen ja vetäytynyt eläessään, mutta joensuulaisten museovieraiden näkökulmasta niin suosittu ja näkyvä tänäkin päivänä. Elämänvaiheiden kertaaminen valottaa ehkä kokoelman syntyä ja Cederbergiä taiteenkerääjänä, mutta nainen itse tuntuu koko ajan olevan askeleen edellä, tavoittamattomissani.

Varmaa kuitenkin on, että Cederbergin kokoelma löytää jatkuvasti uusia ystäviä ikään ja taustaan katsomatta ja on opastuksillakin ehdottomasti kysytyin kokonaisuus. Se jos mikä lämmittää mieltäni. Uskon että Arlakin ilahtuisi.

Hanna-Maija

Voi poijaat, mitä mie nään!

Suhtaudun museossa valokuvaamiseen vähän kaksijakoisesti. Ensisijaisesti olen sitä mieltä, että taide on aina parhaimillaan koettuna tässä ja nyt. Vuorovaikutus syntyy teoksen äärellä ja parhaat kuvatkin toimivat jälkikäteen lähinnä muistin tukena.

Toisaalta kauniista interiööreistä tai oivaltavista ripustuksista ottaa muistoksi kuvia mielellään – ja on sitä kieltämättä vuosien varrella tullut napattua kuvia niistä vaikuttavimmista taideteoksistakin. Löytyy sieltä seasta myös useampi museoselfie, vaikka olenkin vakaasti siinä uskossa, etten omakuvien ottamista juurikaan harrasta. Eli vaikka sisäinen salivalvojani välillä nostaa päätään nähdessään puhelimien, kameroiden ja tablettien kanssa näyttelyä kiertäviä ihmisiä, eipä taida näiden todisteiden valossa itselläni olla paljon naputtamista.

Kuvaaminen on monelle iso osa kulttuurikokemusta. Totta kai puhuttelevia elämyksien jakaminen tuntuu mielekkäältä ja se on myös mainio tapa välittää tietoa eteenpäin. Välillä se kuitenkin saa jo liki absurdeja piirteitä. Näyttelyt koetaan älylaitteen läpi ja keikoilla katsomossa näkyy näyttöjen meri. Teatterissa kuvaaminen on kielletty, mutta ei siitäkään huolimatta mitenkään ennenkuulumatonta. Viime syksynä näin jonkun kuvaavan kännykällä elokuvateatterissa musiikkidokumentin päättävää keikkataltiointia 20 vuoden takaa. Tarina on tosi.

Itseni tulee nykyään kuvattua työn puolesta  huomattavasti enemmän kuin vapaa-ajalla. Virallisten dokumenttikuvien ottamisen meillä hoitavat asiansa paremmin osaavat ihmiset, mutta vapaamuotoisemmat otokset ovat minun hiekkalaatikkoani. Tänä keväänä olen kuvannut Reetta Gröhn-Soinisen Voi poijaat! -näyttelyn veistoksia verkkotiedotukseen, lähinnä Instagramissa, Facebookissa ja Twitterissä käytettäväksi.

Ja kas! Olen huomannut jotain erikoista. Gröhn-Soinisen värikkäät poikaveistokset puhuttelevat livenäkin, mutta monet ilmeistä ja eleistä ovat rouheiden veistosten pinnalla niin hienovaraisia, että ne ovat tulleet minulle näkyviksi vasta kameran näytöltä.

Alla muutama esimerkki Instagramissa julkaisemistani veistoskuvista.

Mie en nää & Rosvoa ja poliisia (2016)

Yksityiskohta teoskokonaisuudesta Voi poijaat! (2016)

Yksityiskohta teoksesta Laulukuoro (2015)


Ei tähän oikeasti tarvitsisi kameraa väliin: nyanssit olisivat nähtävissä ihan paljain silmin, kun vain malttaisi - tai kehtaisi! - pysähtyä tutkimaan niitä muualtakin kuin omien silmien korkeudelta. Monet taideteokset - etenkin veistokset ja installaatiot - voivat toimia eri puolilta ja korkeuksilta tarkasteltuna aivan eri tavoilla. 

Mitäpä jospa ensi kerralla kyykistelisitkin teosten tasolla tai katselisit niitä alaviistosta? Saa täällä halutessaan vaikka kontatakin. Meillä ei paheksuta. 

Kevätterkuin

Hanna-Maija

ps. Teoskuvien jakamiseen somessa liittyy tekijänoikeusasioista ja lakiteknisistä kysymyksiä, jota museovieras ei välttämättä tule ajatelleeksi. Siinä olisi ainesta ihan omaksi tekstikseen, joten päätin olla käsittelemättä aihepiiriä tässä sen enempää.

Kuukauden kuva / maaliskuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Maaliskuussa jatketaan Oscar Parviaisen tuotannon parissa, valinnasta vastaa siistijämme Satu.

Oscar Parviainen, Paratiisi 1910
öljymaalaus, Anna-Lisa ja Arnold Glaven kokoelma



Parviainen on kuvannut paratiisia mehevine kasveineen ja hirmuliskoineen. Vahvasti väritetty teos osuu keskelle taiteilijan symbolistista kautta 1910-luvulla ja toimii vastapainona tämän huomattavasti tummempisävyisille maailmanlopun kuvauksille samalta aikakaudelta. Paratiisi on nähtävissä taidemuseon 2. ja 3. kerroksen välisen portaikon seinällä.

Teoksen on valinnut Satu Kainulainen.

Tettiläisen terveisiä

Tulin työelämään tutustumaan taidemuseolle 20-24.3.2017

kokemus oli hauska, avasi silmäni museon arjesta, että se ei ole vaan sitä että ihmiset tulee ja menee, mutta se on paljon enemmänkin. Esim. paljon tiedon etsintää, suunnittelua, ideointia ja kaikkea muuta hauskaa mitä voi tehdä toimistossa tietokoneella.

Tällä viikolla autoin 6-luokkalaisten opastuksissa, joissa oltiin antiikkihuoneessa ja madonnahuoneessa. mitä minä tein? no, seurasin opastusta ja autoin siivoamaan jäljet opastuksen jälkeen.

Minun piti myös vähän ideoida, mitä voisi tehdä kesällä tulevissa pajoissa kiinaan ja persian taiteeseen liittyen. Minä tein prototyyppinä kauniin lohikäärmeen. minä olen erittäin luova. Kirjoitin myös pari ”proosaa” joistain taide teoksista joista pidin. Mutta en ole niin tyytyväinen niihin että kehtaisin näyttää niitä.

Ringa Raski
Kontiolahden koulu 8A

Jalat

Välillä pohdin, miten mielekästä museotyöntekijänä on käydä aina lomalla museoissa. Eikö olisi järkevämpää tyhjentää ajatukset työympäristöstä ja keskittyä täysin muihin asioihin?

Toisaalta jos lomalla ei vieraile muissa museoissa, koska sitä sitten ehtisi? Etenkin näin Itä-Suomessa asuessa paljon hienoja näyttelyitä jäisi näkemättä ja kokematta, jos rajaisi museovierailut vain loma-aikojen ulkopuolelle. 

Eikä niitä työajatuksia sitä paitsi taida saada kytkettyä kokonaan off-asentoon mitenkään, oli vapaa-aikanaan sitten museossa, melomassa tai marjapuskassa. Tuttuja juttuja tulee nimittäin vastaan silloinkin, kun luulee tekevänsä jotain ihan muuta. Edelfeltin maalauksista tuttu Virginie seikkailee jälleen uudessa romaanissa, mutta eivät kirjabongaukset pariisittareen rajoitu.

Esimerkiksi viime syksynä sain Einolta yllättäen sähköpostin otsikolla Jalat.

Osui Saarikosken kirjasta pätkä: 
Kiskoin metsässä irti tammipuun juuren, josta kirveellä ja puukolla veistelin ihmisen jalan muotoisen esineen, istuin kuin pikkupoika ilta-auringon paisteessa pihanurmikolla ja veistelin. Tuumin, että Kain Tapper loisi tästä taideteoksen, minä en saa aikaan kuin puujalan, jota sitä paitsi ei voisi käyttää, mutta on se kaunis katsella. Yritin laittaa sen saappaaseen, että olisin pannut pöydälle kuin kukan maljakkoon, mutta saapas oli numeroa tai kahta liian pieni. 
Pentti Saarikoski, Euroopan reuna, Keuruu 1982, 24 
Meillä kun on se Tapperin veistos, Jalat.

Toimii tämä tietysti toiseenkin suuntaan. Ajattelen nykyään Saarikoskea aina kulkiessani Tapperin veistoksen ohi toisen kerroksen käytävällä.


Kain Tapper, Jalat 1997
Olavi Turtiaisen kokoelma


Vastaavia taitaisi olla kerrottavaksi vaikka kuinka, kun vaan muistaisi joskus kirjoittaa niitä ylös. Näitä mielleyhtymiä olisi joskus hauska kuulla sieltä ruudunkin takaa!

Talviterkuin

Hanna-Maija

Kuukauden kuva / helmikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Helmikuussa vuorossa ovat museonjohtaja Tarja ja Oscar Parviainen.

Oscar Parviainen, Arabi 1904-5 
öljymaalaus




Oscar Parviaisen Arabi on maalattu taiteilijan ensimmäisellä Afrikan-matkalla 1900-luvun alussa. Usein eksoottisia aiheita maalannut Parviainen ei ole nauttinut suurta näkyvyyttä verrattuna muihin tämän ajan suomalaisiin taiteilijoihin, mutta hänen värikkäät ja eläväiset teoksensa ovat löytäneet ihastuneen yleisön Joensuun taidemuseolla, jossa Parviaisen teoksia on nähtävillä 3. kerroksen Studio-huoneessa.

Tarja Raninen-Siiskonen

Juhlavuoden kuukauden kuva / tammikuu

Suomen juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuukaudessa henkilökunnan poiminnan taidemuseon suomalaisen taiteen kokoelmasta. Sarjan aloittaa Henna ja Hugo Simberg.

Hugo Simberg, Piruparka kaksosineen 1898 
viivasyövytys & kuivaneula, 18,2 x 12,3 cm



Simbergin symbolistinen vedos tuli taidemuseolle osana Olavi Turtiaisen lahjoitusta vuonna 1961. Pidän tässä teoksessa siitä miten taiteilija onnistuu luomaan viivan avulla surullisen, mutta lämpimän kohtauksen, jossa äiti syleilee lapsiaan. Simberg toteutti useita piru-aiheisia teoksia, joista Piruparka kaksosineen on mielestäni yksi intiimeimmistä.

Henna Karhapää

Ihastus, innostus ja ihmetys - kolmen i:n diplomityöt

Kävin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni kuvataidekoulua ja sain sieltä päättötodistuksenkin keväällä 1998. Vielä lukiossakin keräsin kurssitarjottimelta kaikki mahdolliset vapaavalintaiset kuvaamataidon kurssit. Ihanien opettajien – joista osan töitä on sittemmin tullut vastaan myös monenmoisissa valtakunnallisissa taidenäyttelyissä – ohjauksessa sain piirtää mallista, mielikuvituksesta, ohjeista ja vapaasti. 

Pääsin kokeilemaan öljyväri-, akvarelli- ja pastellitöiden tekemistä. Yritin olla nuuhkimatta tärpättiä ja fiksatiivia, mutta kärsin silti päänsäryistä. Tein sarjakuvaa, croquis-piirustuksia, savi- ja kipsitöitä sekä kehnomman puoleista kalligrafiaa. Opin punomaan amppeleita, kutomaan kangaspuilla, rakentamaan kenkälaatikkokameran, kaivertamaan linolevyjä, kehittämään valokuvia ja editoimaan videoita. Lempityövälineitäni olivat hiili ja liidut.

Edelleen muutosta toiseen kannan uskollisesti mukanani piirustusvälineitä ja vähintään kerran vuodessa haaveilen ostavani öljyvärit. Viimeksi kuitenkin muistan oikeasti piirtäneeni joskus parikymppisenä. 

En koskaan ollut mielestäni kuvataiteen tekemisessä erityisen taitava. Silti näin jälkeenpäin vanhoja töitä selatessa usein miettii, miten sitä onkin osannut jos jonkinlaista. Pääasiassa kiitos siitä kuuluu innostaville opettajille ja annetuille mahdollisuuksille.

Nostalgiaan vajoaminen on muutenkin mielipuuhaani, mutta tällä kertaa muistojen polulle eksyin alkuviikosta taidemuseon ensimmäisen kerroksen Projektiin rakentuneen näyttelyn myötä. Näyttelyssä on esillä Joensuun yhteiskoulun lukion ja Lyseon lukion oppilaiden kuvataiteen diplomitöitä.

Opetushallituksen kehittämällä lukiodiplomilla oppilas voi antaa erityisen näytön osaamisestaan ja harrastuneisuudestaan taito- ja taideaineissa. Diplomityö on siis tavallaan kuvataiteen ylioppilaskirjoitus. Annetut tehtävät ovat valtakunnallisia ja oppilas voi valita kuudesta vaihtoehdosta mieleisensä aiheen, jonka toteuttaa vapaavalintaisella tavalla. Työhön voi käyttää aikaa yhden lukiokurssin verran eli 38 tuntia.

Ja kyllä sitä aikaa on käytettykin! 





Ihania töitä! Näyttelyä katsoessani olin vuoroin ihastunut, inspiroitunut ja ihmeissäni: miten diplomin suorittaneet osaavatkin jos jonkinlaista! Lähestymistapoja tehtäviin on yhtä paljon kuin näyttelyssä tekijöitäkin ja käytetyt tekniikat vaihtelevat laidasta laitaan. Nähtävillä on myös oppilaiden työpäiväkirjat, joten näyttelyvieras voi halutessaan sukeltaa syvemmälle luomisprosessiin.

Suosittelen lämpimästi! Kannattaa tosin pitää kiirettä: diplomityöt ovat esillä taidemuseolla vain ensi viikon perjantaihin eli 20.1. saakka.

Tällä hetkellä askarruttaa, mahtavatko liidut olla vielä tallella jonkin purkamattoman muuttolaatikon pohjalla.

Hanna-Maija

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...