Taidetestaajat loihtivat Kaskesta leffajulisteita Joensuussa

Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset / Kaski (1893) saapui kiertueellaan Joensuun taidemuseo Onniin 19. syyskuuta. Teosvierailu osui poikkeuksellisen hyvään koloon, sillä sitä ehti ihastella myös osa kasiluokkalaisista Taidetestaajista!

Maakunnan kasit pääsivät toimimaan kulttuurikriitikkoina ohjatuissa työpajoissa heti kouluvuoden aluksi syyskuussa. Pajojen ajatuksena oli tutustua erilaisiin tapoihin, joilla taideteoksia on käytetty elokuvissa ja televisiosarjoissa. Tehtävänä oli suunnitella oma elokuvajuliste taidemuseon kokoelmien pohjalta. 

Alustavien esimerkkien ja tehtävänannon jälkeen nuorilla oli tehtävän toteuttamiseen vapaat kädet: sekä taideteoksen, elokuvan lajityypin että julisteen muun sisällön sai päättää itse. Pienten alkukankeuksien jälkeen ohjaajien apua ei yleensä juurikaan tarvittu ja lopputuloksena oli ilahduttavan tuoreita ja luovia näkökulmia sekä kuvataiteeseen että elokuviin.

Henna käy läpi esimerkkejä kuuluisista elokuvissa näkyvistä taideteoksista.
Kuva Jason Tiilikainen.

Kahden ensimmäisen viikon aikana tehtävässä käytettiin ainoastaan museon omia kokoelmia. Viimeiselle viikolle museon toiseen kerrokseen ehti myös vierailulle saapunut Kaski. Aikataulu oli mukava yhteensattuma senkin takia, että teos esiintyi Taidetestaajien valtakunnallisessa markkinointimateriaalissa ja oli tullut kasiluokkalaisille sitä kautta tutuksi jo ennen museovierailua. Tehtävänannon ja etenkin Kasken CC0-lisenssin kautta oli lisäksi hieno tilaisuus käydä nuorten kanssa läpi taideteosten kuvaamiseen ja jakamiseen liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä.

Vaikuttava teos herätti kasien keskuudessa vilkasta keskustelua sekä pohdintaa esimerkiksi heidän kanssaan saman ikäisestä piikatyttö Johanna Kokkosesta ja hänen asemastaan. Teoksen mukana kiertävä tintamareski luonnollisesti innoitti nuoria poseeraamaan kuvissa enemmän myös itse. Muutamia Kaski-aiheisia elokuvajulisteitakin kertyi museon arkistoon odottamaan jatkokäyttöä!

Taidestestaajien tekemä leffajuliste. ”Kauhukomedia Viuhahdus:
Elokuvassa kuumalle kaskeamispellolle ilmestyy kuuma suomalainen nainen.”

Viuhahdus-elokuvan julisteessa Kasken maisemissa on mukana myös Joensuun kaupungin kokoelmaan kuuluva Hannu Riikosen Tervemenoa ikävä (1986).

Lisää kasien tekemiä leffajulisteita löytyy taidemuseon Facebook-sivuilta. Tämä juttu ja muita tarinoita Kasken ja Toipilaan vuoden 2017 kiertueesta on kerätty Ateneumin reissuvihkoon. 

Syysterveisin,

Hanna-Maija

Jalat

Välillä pohdin, miten mielekästä museotyöntekijänä on käydä aina lomalla museoissa. Eikö olisi järkevämpää tyhjentää ajatukset työympäristöstä ja keskittyä täysin muihin asioihin?

Toisaalta jos lomalla ei vieraile muissa museoissa, koska sitä sitten ehtisi? Etenkin näin Itä-Suomessa asuessa paljon hienoja näyttelyitä jäisi näkemättä ja kokematta, jos rajaisi museovierailut vain loma-aikojen ulkopuolelle. 

Eikä niitä työajatuksia sitä paitsi taida saada kytkettyä kokonaan off-asentoon mitenkään, oli vapaa-aikanaan sitten museossa, melomassa tai marjapuskassa. Tuttuja juttuja tulee nimittäin vastaan silloinkin, kun luulee tekevänsä jotain ihan muuta. Edelfeltin maalauksista tuttu Virginie seikkailee jälleen uudessa romaanissa, mutta eivät kirjabongaukset pariisittareen rajoitu.

Esimerkiksi viime syksynä sain Einolta yllättäen sähköpostin otsikolla Jalat.

Osui Saarikosken kirjasta pätkä: 

Kiskoin metsässä irti tammipuun juuren, josta kirveellä ja puukolla veistelin ihmisen jalan muotoisen esineen, istuin kuin pikkupoika ilta-auringon paisteessa pihanurmikolla ja veistelin. Tuumin, että Kain Tapper loisi tästä taideteoksen, minä en saa aikaan kuin puujalan, jota sitä paitsi ei voisi käyttää, mutta on se kaunis katsella. Yritin laittaa sen saappaaseen, että olisin pannut pöydälle kuin kukan maljakkoon, mutta saapas oli numeroa tai kahta liian pieni. 

Pentti Saarikoski, Euroopan reuna, Keuruu 1982, 24 

Meillä kun on se Tapperin veistos, Jalat.

Toimii tämä tietysti toiseenkin suuntaan. Ajattelen nykyään Saarikoskea aina kulkiessani Tapperin veistoksen ohi toisen kerroksen käytävällä.

Kain Tapper, Jalat 1997
Olavi Turtiaisen kokoelma

Vastaavia taitaisi olla kerrottavaksi vaikka kuinka, kun vaan muistaisi joskus kirjoittaa niitä ylös. Näitä mielleyhtymiä olisi joskus hauska kuulla sieltä ruudunkin takaa!

Talviterkuin

Hanna-Maija

Virginien viemää

Olen kirjoittanut teosten lainaamisesta ennenkin, mutta teema on aina ajankohtainen. 

Sydän tuppaa jättämään yhden lyönnin väliin aina, kun ensimmäistä kertaa huomaa, ettei tuttu teos roikukaan omalla paikallaan. Tälläkin hetkellä yksi omista lemmikeistäni, Alvar Cawénin Pariisitar, on lainassa Tampereen taidemuseon Elämänvirrassa-näyttelyssä.

Myös museomme toinen pariisitar, Albert Edelfeltin rakastettu Virginie on lähdössä matkalle.

Ihan pienestä reissusta ei olekaan kyse. Teos tulee nähtäville Ateneumin helmikuussa avautuvaan näyttelyyn Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875–1918. Ateneumista näyttely jatkaa vielä Norjan ja Tanskan kansallisgallerioihin.

Edelfelt maalasi kyseisen Virginietä esittävän muotokuvan tilaustyönä englantilaiselle herrasmiehelle 1883. Teos pysyi Englannissa 1930-luvulle saakka, jolloin Galerie Hörhammer hankki sen Suomeen. Arla Cederberg osti teoksen Hörhammerilta. Maalaus muutti Joensuun taidemuseoon Cederbergin kokoelmalahjoituksen myötä 1962.

Virginie on keskeisellä paikalla Arla Cederbergin kokoelmassa. Kuva: Eija Hiltunen.

Vaikka Virginien kasvot ovat monelle tuttuakin tutummat, naisesta itsestään tiedetään edelleen valitettavan vähän. Todennäköistä on, että Virginie oli Edelfeltin avopuoliso ja heillä oli myös yhteisiä lapsia. Sama nainen on toiminut mallina myös monissa muissa Edelfeltin maalauksissa. 

Nainen tunnetaan nykyään laajalti Virginienä, mutta se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä. Todellinen identiteetti ja naisen myöhemmät vaiheet Edelfeltin Suomeen palaamisen jälkeen ovat edelleen hämärän peitossa.

Varmaa kuitenkin on, että Edelfeltin kaunis maalaus ja Virginien arvoistuksellinen katse ovat puhutelleet Joensuun taidemuseon asiakkaita jo vuosikymmenien ajan ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Usein käy niin, että museovieraat tulevat Joensuuhun varta vasten Virginien takia. Toisaalta monille on iloinen yllätys, kun suosikkiteos löytyykin Joensuusta, kaukaa Kehä III:n ulkopuolelta.

Siksikin olemme sydän sykkyrällä pitkin syksyä miettineet, miten pariisittaren jättämä aukko Arla Cederbergin kokoelmassa ja yleisön sydämissä paikataan. Se jääköön vielä yllätykseksi, mutta kehotan kaikkia Virginien ystäviä suuntaamaan kulkunsa Joensuun taidemuseoon vielä tämän vuoden puolella. 

Menee nimittäin monta kuukautta ennen kuin maalaus on mahdollista nähdä näillä leveysasteilla uudemman kerran.

Hanna-Maija

Museokortti - kohta myös meillä!

Ottaen huomioon, että työtehtäviini kuuluu markkinointia ja työhistoriastakin löytyy kokemusta kaupan alalta, en ole kummoinenkaan myyjä. Jos siis tarkoitetaan jonkun tuotteen aktiivista myyntiä ja esittelyä vähän epäröivälle asiakkaalle.

Usein koen myös vähän vaivaannuttavana sen, kun joku aktiivisesti myy minulle jotakin. Hyvän myymisen ja tuputtamisen ero on hiuksenhieno ja myös henkilökohtainen. Se mikä toiselle on vielä ihan passelia tuote-esittelyä, voi toiselle olla jo todella tungettelevaa ja häiritsevää.

Myymistä kuitenkin helpottaa huomattavasti se, jos tuote on oikeasti omasta mielestä hyvä. Sellainen jonka itsekin mielellään hankkisi.

Viime viikolla kävimme Tuijan kanssa Museokortti-koulutuksessa Kuopiossa ja siinä sellainen tuote juuri onkin. Koko päivän antia ei kannata alkaa näin blogissa purkamaan, mutta parhaiden puolien tiivistäminen taitaa olla sekä tällaisen kirjoittamisen että hyvän myynnin ytimessä.

Koulutuksen lopulla meitä muistutettiin, että minimissään kannattaa asiakkaalle kertoa seuraavat asiat: hinta 54 euroa, voimassa vuoden, käy pääsylippuna liki 200 museoon ympäri Suomea. 

Ja siinähän se kaikkein olennaisin tieto tulikin. 54 euroa tuntuu Itä-Suomen hintatasolla vähän tyyriiltä – meidänkin peruslippumme on talvikaudella vain vitosen – mutta jos yhtään matkailee oman kaupunkinsa ulkopuolelle, hankinta on harkitsemisen arvoinen. Jo Pohjois-Karjalassa Musekortilla pääsee museoon myös Ilomantsissa, Lieksassa, Kolilla ja Nurmeksessa. Muista maakuntien ja pääkaupunkiseudun tarjonnasta puhumattakaan.

Kaikilla ei kortille ole tietenkään tarvetta ja aktiivisemmillekin museovieraille isomman summan maksaminen kerralla voi tuntua pahalta. Minusta silloin kannattaa jakaa summa pienempiin osiin ja tarkastella hankintaa sen valossa. 

Itse panostin pitkän harkinnan jälkeen ryhmäliikuntapaikan kausikorttiin alkuvuodesta ja laskin, että jos käyn tunnilla keskimäärin edes kahdesti viikossa kevään ajan, tulee se halvemmaksi kuin sarjalipuilla harrastaminen. Ja niinhän siinä on käynyt, että luvun hahmotettuani olen tanssinut, zumbannut, kiinteyttänyt, lihaskuntoillut ja pilatesrullaillut pitkin kevättä paitsi ”riittävän” määrän, monina viikkoina enemmänkin – joskus lyhyelläkin varoajalla muiden suunnitelmien peruuntuessa! 

Sama malli soveltuu muihinkin harrastuskuluihin, myös Museokorttiin. Kehotan ainakin kokeilemaan ajatusleikkiä.

Missä museoissa juuri sinä haluaisit käydä seuraavan vuoden aikana? Miten monta kertaa niissä pitää yhteensä käydä, että Museokortin hankkiminen kannattaa? Madaltuisiko kynnys tutustua myös muihin museoihin, vaikka aihepiiri ei olisikaan tuttu tai senhetkinen näyttely prioriteettilistalla ykkösenä? Tulisiko kortin myötä piipahdettua museoon myös silloin, kun ei ole aikaa nuohota koko tarjontaa läpi kerralla? Nämä ovat miettimisen arvoisia asioita.

Mikäli vaakakuppi painottuu kortin hankkimiseen, Museokortti tulee valtakunnallisesti myyntiin 5.5. Joensuussa sitä voi taidemuseon lisäksi ostaa Carelicumin tiskiltä. Näin äitienpäivän, ylioppilasjuhlien, valmistujaisten ja hääsesongin alla muistutettakoon, että kortti on voimassa ensimmäisestä käyttökerrasta (ei siis ostopäivästä), joten se sopii hienosti myös lahjaksi.

Katso lista koko Suomen Museokortti-kohteista: museot.fi/museokortti.

Kevätmielellä ja vähän myyntitunnelmissakin,

Hanna-Maija

Mobiiliviidakossa

Kehitys kehittyy ja minun tehtäväni on yrittää roikkua perässä. Olen kyllä nykytekniikan ystävä, mutta toisinaan hankinnoissani ja/tai oivalluksissani kaikkea muuta kuin aallonharjalla. Esimerkiksi älypuhelimen hankin vasta reilu vuosi sitten, vuosia uinuneen LinkedIn-profiilini puolestaan aktivoin viime viikolla.

Sama tuntuu vaivaavan vähän isommassa mittakaavassa työpaikkaani. Kiinnostusta ja oppimishaluakin löytyisi, mutta vaikkapa QR-koodijuna ehti puksuttaa Joensuun aseman ohi jo ajat sitten, emmekä koskaan hypänneet kyytiin. Muista mobiilisisällöistä puhumattakaan! Alkuvuoden huumassa päätin korjata asian vielä tämän kevään aikana.

Innosta puhkuen myös palaveerasin muutamia viikkoja sitten museoiden pelisisältöihin erikoistuneen firman kanssa. Kohtasin ystävällisiä ihmisiä ja karun viestin: pelkkä lisätieto ei enää nykykäyttäjille kelpaa, vaan sisällön tulee olla ensisijaisesti interaktiivista.

Ymmärrän ja ehdin innostuakin, mutta tosiasia on, että mieluiten etenisin askel kerrallaan, jotta pysyisin itse ja pitäisin työkaveritkin kartalla. QR-koodien teknistä puolta olen jo vähän silmäillytkin, mutta sisältö tuottaa päänvaivaa. Mikä näkökulma koodin takaa avautuviin linkkeihin tulisi valita? Hassuja anekdootteja teoksen historiasta, lisätietoa keräilijästä, makupaloja museon vaiheista, taidehistoriallisesti kiinnostavaa informaatiota vai kenties tätä kaikkea?

Sen verran pänkkä olen, että kun projektin menin itselleni kehittämään, se varsin todennäköisesti myös toteutuu – ennemmin tai myöhemmin. Oppia ikä kaikki, vaikka sitten vähän jälkijunassa. Tämä todettiin myös tänään iltapäivällä, kun opastin tulevan näyttelyn yhteistyökumppania ja vanhaa työkaveria Facebookin syövereihin. 

Lungisti meni oppitunti ja kaverin Facebookin käyttövarmuus lähti huimaan nousuun. Pitänee olla mobiilisisältöjen suhteen olla itselleen samalla tavalla armollinen kuin opastettavani. Huolella suunniteltu ja toteutettu sisältö palvelee kuitenkin kaikkia paljon paremmin kuin sormi paniikkinappulalla hutiloitu yksilö.

Aikaa on, sillä aineisto itsessään ei ole menossa yhtään mihinkään. Sitä paitsi sunnuntainen vierailu juuri uudelleen avatun Kiasman Robert Mapplethorpe -näyttelyyn toimi myös tervetulleena muistutuksena siitä, että teos kyllä puhuu puolestaan ilman krumeluurejakin. Seuraava tavoite omalla tekniikkataipaleella onkin hengitellä ja kehittää ideoita rauhassa.

Aivoriihen pitäminen yksin on kuitenkin vähän puuduttavaa hommaa. Mikäli sieltä bittiavaruudesta löytyy museoiden mobiilisisältöihin myötämielisesti suhtautuvia lukijoita, otan kaikki mahdolliset vinkit ja kehitysideat tälläkin saralla ilolla vastaan! Jos julkinen kommenttiosio kammoksuttaa, sähköposti tavoittaa (etunimi.sukunimi@jns.fi).

Hanna-Maija

Kurkistuksia

Olen pienestä pitäen ollut höpsähtänyt tintamareskeihin. Edelleen minulle tuottaa suurta riemua, jos jossain on tulee vastaan kurkistusseinäke, jossa oman naamansa saa kuvauttaa. Voin olla prinsessa, filmitähti, ritari tai vaikka lohikäärme silmänräpäyksessä! Minulle käsittämättömästä syystä seuruetta yleensä intoiluni hävettää, mutta mitäs tuosta. Jos joku asia tuottaa näin paljon iloa, niin siitä on otettava kaikki irti.

Melkeinpä poikkeuksetta kaikki tintamareskit ovat ihan ässiä, mutta viime vuosina suosikkini tällä rintamalla ovat löytyneet Suomen valokuvataiteen museon postikorttinäyttelystä Kaapelitehtaalla, VB-valokuvakeskuksen pihalta Kuopiosta, Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiöstä ja Helsingin taidemuseon Chaplin-näyttelystä Tennispalatsissa.

Ja mitäs kummaa onkaan tapahtunut taidemuseon kesänäyttelyn rakentamisen kulisseissa?

Kyllä! Kuvataiteilija Sanna Hukkanen tässä valmistelee taidemuseolle keisarillisen upeita kurkistuskuvia.

Valmiita tintamareskeja voi tulla ihailemaan ja kokeilemaan 15.5. alkaen Nikolai I -näyttelyn yhteydessä vaikka joka päivä syyskuun puoliväliin asti. 

Jos sinunkin seuruettasi hävettää, lupaan mukisematta valokuvata kaikki keisarilliseen muotokuvaan halajavat.

Kevätmielellä,

Hanna-Maija

Ikimuistoisen museokokemuksen jäljillä

Kävin viime viikolla kevätpyrähdyksellä Tallinnassa. Eksyimme sattumalta myös marsipaanigalleriaan, mutta varsinainen kulttuurikohde oli Lentosataman paljon suosiota saavuttanut Titanic-näyttely.

Lentosatamasta on palannut kollega ja tuttu jos toinenkin silmät loistaen ja kertonut, kuinka Tallinnassa museot ovat ihan toisesta maailmasta kuin nämä meidän omamme. Olennainen ei yleensä välity kuvissa, joten nyt paikalla viimeinkin käyneenä ymmärrän, mistä silmien loiste johtuu.

Matkan jälkimainingeissa aloin miettiä omia unohtumattomimpia museokokemuksiani vuosien varrelta. Hieno Titanic-näyttely saattaa hyvinkin löytää vielä tiensä tälle listalle, mutta tuoreimpana tulee nyt toistaiseksi diskatuksi. 

Mieleeni on painunut vahvasti Glasgow’n Kelvin Hallissa aikanaan ollut liikennemuseo (nykyisin Riverside Museum). Myös Lontoon jo valitettavasti kuopattu teatterimuseo, Bathin Jane Austen -keskus ja Pariisin Musee d’Orsay ovat puhutelleet kovasti.

Mikä näistä paikoista tekee sitten niin erityisiä? Oivaltavat ratkaisut näyttelyiden rakentamisessa palautuvat mieleen sekä liikenne- ja teatterimuseon kohdalla. Lukuisia maailman taideaarteita seiniensä sisään kätkevässä Orsayssa suurimman vaikutuksen puolestaan teki kaikesta huolimatta museorakennus itse. Jane Austen -keskuksen tapauksessa kiittelen sympaattisen näyttelyn lisäksi myös museokahvilaa, jonka tuotteet oli nimetty Austenin romaanihenkilöiden mukaan: muistan vieläkin tilanneeni herra Bingleyn suklaaleivoksen, vaikka visiitistä on jo kahdeksan vuotta.

Seuraavaksi haastoinkin itseni pohtimaan, mikä meillä täällä Joensuussa on ikimuistoista ja ainutlaatuista. Vietän aikaa taidemuseolla tavallisesti viitenä päivänä viikossa, joten ympäristö muuttuu helposti arkiseksi ja erikoisuuksia tulee pohdittua harmillisen harvoin. Asiakkaamme kiittelevät yleisimmin kokonaisuutta: rakennusta, kokoelmia, näyttelyitä, ripustusta, kokoelmahuoneiden isoja mattoja, tunnelmaa.

Taidemuseon ala-aulassa on Marja Kanervon Maalaus vuodelta 2010. Poistotekniikalla tehty teos paljastaa pintakerrokset 120-vuotiaan rakennuksen historian eri vaiheilta. Menneisyyttä kouluna muistetaan teoksen halki kulkevilla XYZ-kirjaimilla. En ainkaan tähän hätään muista nähneeni muualla vastaavaa.

Marja Kanervo, Maalaus 2010

Toisen kerroksen antiikkihuoneen nurkkaus on mielestäni viehättävin interiöörimme. Viihtyisiä luku-  ja levähdyspaikkoja on muissakin huoneissa, mutta antiikkihuoneen sohvien ja jalkalampun yhdistelmä on ainoa laatuaan.

Etualalla etruskilainen nuorukaisen pää 500-luvulta eaa,
taustalla Jean-Francois Octave, Unohduksen ylistys 1992.

Oscar Parviaisen teokset ovat myös ihania. Niitä ei muualla näe.

Oscar Parviainen, Paratiisi 1910.

Nämä ovat minun poimintojani. Mitkä ovat sinun?

Hanna-Maija

Museotoiminnan haasteita

Joensuu sai tällä viikolla uuden museon, kun Pietarissa toimivan Russian Museumin (Venäläisen museon) virtuaalinen portaali "The Russian Museum: the Virtual Branch" avattiin. Uuden museon toimipiste on sijoitettu Joensuun seutukirjaston pääkirjaston parille tietokoneelle. Tietokoneiden kautta voi ihastella museon kuutta palatsia sekä sen kahta upeasti restauroitua puutarhaa tai astella sisään taideteosten maailmaan. 

Kyse on Venäläisen museon kansainvälisestä projektista, jossa museon upeat kokoelmat saatetaan yhä laajempien yleisöjen katseltaviksi tietokoneiden välityksellä. Museon virtuaalisia pisteitä on aika laajalti, Venäjällä niitä on 100 ja Venäjän rajojen ulkopuolellakin jo 40. Joensuussa virtuaalinen piste sijoitettiin kirjastoon, mutta muualla niitä on myös museoissa ja erilaisissa kulttuuriorganisaatioissa ja oppilaitoksissa. Joensuuhun sivupiste tuli kirjaston Karelia CBC Enpi -ohjelmasta rahoitettavan ”Libraries make a Difference”-hankkeen myötä. Sähköinen museotoiminnan esittely on oiva tapa tehdä omaa museota ja sen kokoelmaa tunnetuksi. En varmaan ole ainoa joka miettii, että josko seuraavalla Pietarin matkalla menisikin vierailemaan juuri tässä museossa! 

Arkityössäni joudun pohtimaan hieman toiselta kannalta museotoiminnan arkea. Pohjois-Karjalan maakuntamuseon työhön kuuluu opastaa ja auttaa kotiseutuyhdistyksiä ja niiden museotoimintaa. Kotiseutumuseoita perustettiin näillekin kulmille runsaasti 1950- ja 1960-luvuilla. Monesti museot sijoitettiin tyhjäksi käyneisiin viljamakasiineihin tai muualta pitäjästä siirrettyihin vanhoihin asuintaloihin. Vielä 1970- ja 1980-luvulla museotoiminta oli vilkasta, kun seuran jäsenet pitivät kotiseutumuseota kesäisin avoinna talkoovoimin.

Pohjois-Karjalan kotiseutuyhdistysten ja ammatillisten museoiden
väkeä maakuntamuseopäivässä Kolilla toukokuussa 2013. 

2000-luvulla on tilanne muuttunut useimmissa yhdistyksissä: talkooväkeä ei saada, aktiivit ovat ikääntyneitä ja nuorempaa sukupolvea ei kotiseutumuseo voisi enempää kiinnostaa! Parin vuoden aikana on jo kaksi kotiseutuyhdistystä miltei pistänyt lapun luukulle ja tullut kertomaan meille ajatuksesta lopettaa kotiseutumuseo. Yhteisen keskustelun ja toiminnan ideoimisen jälkeen on ajatus muuttunut ja museot on saatu joko pidettyä auki tai museota ei ole lakkautettu. Minun ei tarvitse olla suuri ennustaja kun totean, että vastaavanlaisia tilanteita tullee eteen jatkossakin – myös muualla Suomessa.

Museotoiminnan johtoajatuksena on 2000-luvulla oltava, että on seurattava aikaansa ja oltava koko ajan muutoksessa. Ammatillisissa museoissa trendinä alkaa olla erilaisen museotoiminnan jalkautuminen museorakennuksen ulkopuolelle. Museoissa on myös yhä lisääntyvässä määrin tarjolla erilaisia sähköisiä / virtuaalisia oppaita, kuten QR-koodeja näyttelyjen opastuksissa. 

Muutosten perässä on kuljettava, sillä asiakkaat eivät välttämättä innostu passiivisesta katselunäyttelystä. Nyt halutaan erilaista toimintaa, interaktiivisuutta, elämyksiä, tietoa ja oivalluksia. Pohjois-Karjalan museossakin uudistetaan Matkalla Karjalassa -perusnäyttelyä koko ajan – vaikkakin pienin askelein. Suurin uudistushan tapahtui vasta vuonna 2011, mutta paikoillamme emme voi tuosta huolimatta jäädä. Viime marraskuun lopulla saimme esille ns. Ylisoutajan veneen, jolla kuljetettiin ihmisiä Pielisjoen ylitse ennen Suvantosillan valmistumista. Kalevalanpäivänä 2014 avaamme perusnäyttelyssä ns. LASTEN MUSEOHUONEEN, josta vanhan tupainteriöörin seinien lokeroista löytyy talonpoikaistuvan esineistöä ja hieman tuoksujakin. Lasten suosittu leikkipaikka Mukulakatu sai pari viikkoa sitten uuden veturin ja junanvaunun ja tänään muutti Mukulakadulle uusi asukas: Verneri Veturimies. 

Taiteilija Ihva Aulan suunnittelema Verneri Veturimies
on Mukulakadun uusin asukas

Tarja Raninen-Siiskonen

Euroopan mestaruuskisat lähellä!

Tuntuu, että suurten urheilukilpailujen kynnyksellä koko kansakunta seisahtuu. Medioissa aletaan veikata sijoituksia ja saavutettavien mitalien lukumäärää. Sitten arvuutellaan urheilijoiden kuntoa: yltääköhän meidän sankari kisoissa omalle tasolleen ja pääseekö hän edes finaaliin?

Museoiden Euroopan mestaruuskisojen alla ei moisia veikkauksia suoriteta, ei tiedustella kilpailijan kuntoa eikä listata mitalitoiveita. Niin, ei; mutta mitkä museoiden Euroopan mestaruuskisat? Tuskin kovinkaan moni on kuullut, että museoidenkin tasolla kisataan mestaruuksista. Nimittäin European Museum Forum on vuodesta 1977 lähtien järjestänyt European Museum of the Year Award –kilpailua. Ja sen kisan voittaja on sen vuoden Euroopan mestari!

Kisaan saavat osallistua kaikki eurooppalaiset museot, joiden perusnäyttely on uusittu tai museo avattu kahden edellisen vuoden aikana. Osallistuminen vaatii siis suurta panosta ja tsemppausta ennen kisaa! Tänä vuonna tapahtuma järjestetään Belgian Tongerenissa, jossa isäntämuseona toimii vuoden 2011 voittaja Gallo-Romeins. Tämän vuoden kilpailu käytiin itse asiassa jo viime vuoden puolella, sillä kilpailuun piti ilmoittautua jo viime toukokuussa. Omaa kisakuntoaan lähti katsastamaan alun perin 40 museota eri puolilta Eurooppaa.

Emya 2013 oli meidänkin mielessä kun Carelicumissa – Pohjois-Karjalan museossa uudistettiin perusnäyttely vuodenvaihteessa 2010-2011. Uusitun perusnäyttelyn ja Carelicumin freesatun ilmeen  myötä uskalsimme ilmoittautua kisaan. Suomesta mukaan rohkeni lähteä neljä museota. Aivan kaikki kisaan ilmoittautuneet museot eivät selvinneet kalkkiviivoille asti. Noista 40:stä tuomaristo valitsi hakemusten perusteella semifinaaliin 28, joissa kussakin vieraili yksi tuomariston jäsen viime kesän aikana. Suomen museoista vain Carelicum ja Kotkan Merimuseo pääsivät jatkoon, ja molemmissa tuomariston jäsen vieraili viime elokuussa.  Sen  jälkeen on seurannut pitkä hiljaisuus ja odotus.

Se, ketkä 28:sta museosta ovat selvinneet finaaliin ja yltäneet palkittavien joukkoon selviää vasta ensi lauantaina Belgiassa. Tuon elokuun jälkeen on tuomaristo kokoontunut ja valinnut finaaliin kymmenen museota, joissa on viime syksyn aikana vieraillut anonyymi tuomari ns. normaalina asiakkaana ottamatta yhteyttä museoon.

Vaikka monen aiemminkin mukana olleen suomalaisen museon taso on ollut korkea, ei maahamme ole vielä tullut päävoittoa. Tunnustuspalkintoja on tullut kuudesti: Tekniikan museo 1977, Siida 2000, Teatterimuseo 2001, Helsingin kaupunginmuseo – Katumuseo 2002, Kierikki Kivikeskus 2003 ja Vapriikki 2011. 

Olisikohan jo päävoiton aika? 

Tarja Raninen-Siiskonen

Elämänpuun tyttö maailmalla

Kesäloma – mikä ihana mahdollisuus vierailla muiden kaupunkien museoissa! Omalla lomamatkallani ehdin tarkastamaan näyttelytilannetta niin Viron kuin Suomenkin puolella. Helsingin teemaksi muodostuivat vahvat naiset: tämä ainakin nousi ensimmäisenä mieleen sekä Tennispalatsin Georgia O’Keeffen sekä Ateneumin Helene Schjerfbeckin vaikuttavien näyttelyiden kohdalla.

Museomaailma on siitä mielenkiintoinen, että teoksia lainataan näyttelyihin ympäri maata,ja toisinaan myös maailmaa. Turhauttavaa se on silloin, kun oma suosikki ei olekaan paikalla museovierailun aikana. Toisaalta vanhoihin lemppareihin voi iloisena yllätyksenä törmätä ihan eri puolella Suomea.

Ateneumin näyttelyssä on lainassa Joensuun taidemuseolta Onni Okkosen kokoelmaan kuuluva Schjerfbeckin Elämänpuun tyttö. Vaikka maalaus on tullut minulle erittäin tutuksi toisen kerroksen Iris-huoneessa, uudessa ympäristössä ja kontekstissa sille avautui uusia ulottuvuuksia. Tuorein silmin jaksoinkin tuijotella teosta hyvän tovin ennen jatkamista eteenpäin.

Elämänpuun tyttöä voi käydä tervehtimässä Ateneumissa lokakuun puoliväliin, jonka jälkeen se palaa tutulle paikalleen Joensuuhun. Lomailu piristää, mutta kotiinpaluukin on yleensä mukavaa. Eiköhän näin on myös Elämänpuun tytön kohdalla - en varmaankaan ole ainoa teosta kaivannut. 

Hanna-Maija Laaksonen