Hesari on kiintoisasti viime aikoina nostanut keskusteluun tärkeitä museoasioita. Ensin pohdittiin sitä, ovatko museot lapsiystävällisiä vai -vihamielisiä paikkoja, ja nyt lauantain Hesarin avattuani löysin Kaisa Viljasen lauantaiesseen, jossa käsiteltiin museoiden kokoelmia ja niiden säilyttämistä hyvinkin kiintoisasta näkökulmasta, nimittäin kokoelmista tehtävien poistojen kautta.
Museoiden perimmäinen tarkoitus on toki säilyttää esimerkkkejä elämästämme, kulttuuristamme ja arkipäivästämme aina sinne hamaan tulevaisuuteen asti, ehkä joku sanoisi jopa ikuisesti. Tosin kolmen miljardin vuoden päästä aurinko joka tapauksessa haukkaa tämän meidän pallomme, joten jossain vaiheessa myös museoiden kokoelmille koittaa loppu. Mutta kyllähän se nykyihmisen perspektiivistä lähes ikuisuudelta tuntuu, kun yrittää ajatella elämää kolme miljardia vuotta eteenpäin...
Mutta onko millään tavalla realistista edes ajatella, että joku esine säilyisi muuttumattomana ja moitteettomana iäisyyden. Tällainen ajatus tuntuu jo lähtökohtaisesti hieman, etten sanoisi hassulta. Eikö kaikella kuitenkin ole alku ja loppu, näin myös esineiden elinkaarella? Jos ajatellaan sitä esine- ja taideteosmäärää, mitä ihmiskunta ehtisi tuottaa tämän nykyisen tavarataivaan lisäksi esimerkiksi kolmen miljardin vuoden aikana, ja vaikka tästä objektimäärästä vain promillen murto-osa kerättäisiin museoiden kokoelmiin, niin aikamoisen paksun tavarakerroksen voisin kuvitella maapallomme pintaa kiertävän kolmen miljardin vuoden kuluttua.
Tottahan lähtökohtana täytyy olla se, että esineitä ja teoksia säilytetään mahdollisimman hyvin mahdollisimman pitkään, mutta ei kai kuitenkaan ikuisesti. Niin kiehtova kuin se ajatus voikin olla nuoruutta ja ikuista elämää tavoittelevassa kulttuurissamme, jotakin pysyvää elämästämme löytyy: museokokoelmat! Vaikka museot keräävät meidän kaikkien, niin sinun kuin minunkin, yhteistä kulttuuriperintöä, niin rajansa kaikella. Jos museoiden on jo nyt vaikea löytää tiloja kokoelmilleen, niin entä sitten sadan, kolmen sadan, kolmen tuhannen tai kolmen miljardin vuoden päästä?
Jos esimerkiksi jokainen suomalainen valitsisi omasta elämästään yhden esineen museon kokoelmaan, siis vain yhden esineen, syntyisi tästäkin jo yli 5 000 000 esinettä käsittävä melkoinen jättimuseokokoelma. Ja kuitenkin jokainen näistä esineistä kertoisi aivan yhtä arvokasta tarinaa vuoden 2013 suomalaisesta kulttuurista.
Kerätäkö vai ei kerätä, siinä pulma. Säilyttääkö vai ei säilyttää, siinä pulma.
Museoiden perimmäinen tarkoitus on toki säilyttää esimerkkkejä elämästämme, kulttuuristamme ja arkipäivästämme aina sinne hamaan tulevaisuuteen asti, ehkä joku sanoisi jopa ikuisesti. Tosin kolmen miljardin vuoden päästä aurinko joka tapauksessa haukkaa tämän meidän pallomme, joten jossain vaiheessa myös museoiden kokoelmille koittaa loppu. Mutta kyllähän se nykyihmisen perspektiivistä lähes ikuisuudelta tuntuu, kun yrittää ajatella elämää kolme miljardia vuotta eteenpäin...
Mutta onko millään tavalla realistista edes ajatella, että joku esine säilyisi muuttumattomana ja moitteettomana iäisyyden. Tällainen ajatus tuntuu jo lähtökohtaisesti hieman, etten sanoisi hassulta. Eikö kaikella kuitenkin ole alku ja loppu, näin myös esineiden elinkaarella? Jos ajatellaan sitä esine- ja taideteosmäärää, mitä ihmiskunta ehtisi tuottaa tämän nykyisen tavarataivaan lisäksi esimerkiksi kolmen miljardin vuoden aikana, ja vaikka tästä objektimäärästä vain promillen murto-osa kerättäisiin museoiden kokoelmiin, niin aikamoisen paksun tavarakerroksen voisin kuvitella maapallomme pintaa kiertävän kolmen miljardin vuoden kuluttua.
Tottahan lähtökohtana täytyy olla se, että esineitä ja teoksia säilytetään mahdollisimman hyvin mahdollisimman pitkään, mutta ei kai kuitenkaan ikuisesti. Niin kiehtova kuin se ajatus voikin olla nuoruutta ja ikuista elämää tavoittelevassa kulttuurissamme, jotakin pysyvää elämästämme löytyy: museokokoelmat! Vaikka museot keräävät meidän kaikkien, niin sinun kuin minunkin, yhteistä kulttuuriperintöä, niin rajansa kaikella. Jos museoiden on jo nyt vaikea löytää tiloja kokoelmilleen, niin entä sitten sadan, kolmen sadan, kolmen tuhannen tai kolmen miljardin vuoden päästä?
Jos esimerkiksi jokainen suomalainen valitsisi omasta elämästään yhden esineen museon kokoelmaan, siis vain yhden esineen, syntyisi tästäkin jo yli 5 000 000 esinettä käsittävä melkoinen jättimuseokokoelma. Ja kuitenkin jokainen näistä esineistä kertoisi aivan yhtä arvokasta tarinaa vuoden 2013 suomalaisesta kulttuurista.
Kerätäkö vai ei kerätä, siinä pulma. Säilyttääkö vai ei säilyttää, siinä pulma.
Ulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti