Olli Sorjonen kirjoitti sunnuntain (21.9.2014) Karjalaisessa Joensuun museoiden tiloista otsikolla ”Museokeskus tai kuolinisku museoille”.
Asia lienee tuttu kaikille Joensuun tilannetta seuranneille, mutta briiffattakoon se muille nopeasti: osana Joensuun kaupungin säästötalkoita on selvitetty mahdollisuutta siirtää Pohjois-Karjalan museo Carelicumista taidemuseon tiloihin. Pitemmällä tähtäimellä myös museon henkilökuntaa olisi tarkoitus supistaa.
Kuten Sorjonenkin toteaa, virallisessa rakennemuutospaperissa lukee myös, että järkevin ratkaisu olisi rakentaa nyt tyhjänä olevalle piha-alueelle uusi rakennus ja samalla remontoida taidemuseon nykyiset tilat. Tästä huolimatta museoiden samaan rakennukseen yhdistäminen tuntuu kantautuvan korviini aika ajoin milloin miltäkin suunnalta.
Niin toimittajan, museoiden henkilökunnan kuin aktiivisten kävijöidenkin mielipide on selvä: yhdistäminen yhteen rakennukseen ei onnistu, se on kuolinisku kahdelle laadukkaalle museolle.
Toki kahvipöydässä on mietitty, kuka kenenkin kanssa tulevaisuudessa pöydänkulman jakaa ja miten Pohjois-Karjalan museon kokoelmat mahdutetaan taidemuseon kellariin. Vai siirryttäisiinkö sittenkin ripustuksen suhteen ns. perinteiseen venäläiseen malliin ja vuorataan seinät lattiasta kattoon?
Mutta jos jätetään surulliset vitsit sikseen, on kysymys iso ja ihmisten huoli aito. Minusta tuntuu kaikin puolin älyttömältä, että kaksi valtakunnallisesti tunnettua ja laadukasta, mutta toimialoiltaan täysin toisistaan poikkeavaa museota yhdistettäisiin yhdeksi ahtaaksi ja sekavaksi kokonaisuudeksi. Se ei palvele asiakkaita, museoita eikä uskoakseni pitemmän päälle kaupunkiakaan. Siksi tavoitellut säästöt tuntuvat minusta äärimmäisen lyhytnäköisiltä.
90-luvun alussa yksin taidemuseolla vakituista henkilökuntaa oli 15 henkeä. Asteittaisen vähentämisen seurauksena määrä on tippunut nyt puoleen ja lakkautetuillekin toimille kyllä töitä löytyisi. Jos museoiden yhdistymisen myötä museaalista henkilökuntaa vähennetään entisestään, muotoutuu työnkuvista täysin mahdottomia kakkuja. Museaalisen henkilökunnan määrään suoraan sidoksissa olevan valtionavustuksen supistumisesta puhumattakaan.
Sunnuntain Karjalaisessa Sorjonen kuuluttaa Carelicumin myyntiä ja esittää siitä saatujen rahojen käyttämistä uudisrakennuksen rakentamiseen. Se on myös museon henkilökunnan näkökulmasta ainoa järkevä yhdistämistapa. Ratkaisu palvelisi myös asiakkaita, jotka pääsisivät pienemmällä vaivalla tutustumaan useampaan museoon kerralla.
Vaikka tässä taloustilanteessa uutukainen museokeskus kuulostaa liki utopialta, toimivia esimerkkejä löytyy ihan Suomen rajojen sisältä.
Museonjohtaja Tarja Raninen-Siiskosen Karjalaisen artikkelissa mainitsemat Vapriikki Tampereella ja WeeGee Espoossa ovat hyviä esimerkkejä saman katon alle yhdistetyistä museoista. Omiin suosikkeihini lukeutuu myös Kaapelitehdas Helsingissä.
Uudisrakennuksista taas kävimme vastikään tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin ja taidemuseo Göstan uuteen paviljonkiin – erinomainen muistutus siitä, miten asiakkaiden, henkilökunnan, kokoelmien ja näyttelytoiminnan eduksi voikaan toimia nimenomaan museokäyttöön suunniteltu rakennus, jossa toiminnan moninaiset tarpeet on otettu huomioon.
Haaveiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta se tapaa olla mukavaa ja mielekästä työntekoa. Toivonkin, ettei haaveita enää syrjäytetä suuremmalla huolella vetämällä niiltä mattoa jalkojen alta.
Hanna-Maija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti