Jalat

Välillä pohdin, miten mielekästä museotyöntekijänä on käydä aina lomalla museoissa. Eikö olisi järkevämpää tyhjentää ajatukset työympäristöstä ja keskittyä täysin muihin asioihin?

Toisaalta jos lomalla ei vieraile muissa museoissa, koska sitä sitten ehtisi? Etenkin näin Itä-Suomessa asuessa paljon hienoja näyttelyitä jäisi näkemättä ja kokematta, jos rajaisi museovierailut vain loma-aikojen ulkopuolelle. 

Eikä niitä työajatuksia sitä paitsi taida saada kytkettyä kokonaan off-asentoon mitenkään, oli vapaa-aikanaan sitten museossa, melomassa tai marjapuskassa. Tuttuja juttuja tulee nimittäin vastaan silloinkin, kun luulee tekevänsä jotain ihan muuta. Edelfeltin maalauksista tuttu Virginie seikkailee jälleen uudessa romaanissa, mutta eivät kirjabongaukset pariisittareen rajoitu.

Esimerkiksi viime syksynä sain Einolta yllättäen sähköpostin otsikolla Jalat.

Osui Saarikosken kirjasta pätkä: 

Kiskoin metsässä irti tammipuun juuren, josta kirveellä ja puukolla veistelin ihmisen jalan muotoisen esineen, istuin kuin pikkupoika ilta-auringon paisteessa pihanurmikolla ja veistelin. Tuumin, että Kain Tapper loisi tästä taideteoksen, minä en saa aikaan kuin puujalan, jota sitä paitsi ei voisi käyttää, mutta on se kaunis katsella. Yritin laittaa sen saappaaseen, että olisin pannut pöydälle kuin kukan maljakkoon, mutta saapas oli numeroa tai kahta liian pieni. 

Pentti Saarikoski, Euroopan reuna, Keuruu 1982, 24 

Meillä kun on se Tapperin veistos, Jalat.

Toimii tämä tietysti toiseenkin suuntaan. Ajattelen nykyään Saarikoskea aina kulkiessani Tapperin veistoksen ohi toisen kerroksen käytävällä.

Kain Tapper, Jalat 1997
Olavi Turtiaisen kokoelma

Vastaavia taitaisi olla kerrottavaksi vaikka kuinka, kun vaan muistaisi joskus kirjoittaa niitä ylös. Näitä mielleyhtymiä olisi joskus hauska kuulla sieltä ruudunkin takaa!

Talviterkuin

Hanna-Maija