Pienet sammakot, pienet sammakot

"Ei apua, miten söpöjä!" on varsin yleinen taidemuseon puodissa kuuluva huudahdus. Vaikka vähäpukeisuus tunnetusti myy, tämän huudahduksen aiheuttaja ei - ainakaan yleensä - ole oma suosikkini Bakkantti-mikrokuituliina.

Taidemuseon puodin kestohitiksi ovat muodostuneet, ehkä vähän yllättäenkin, pienet sammakkoprinssit. Ensin ajattelin niiden puhuttelevan monen aikuisenkin naisen sisällä asuvaa satuprinsessaa, mutta asiakaspalvelutiskillä majailevat sammakot näyttävät herättävän ihastusta ja ihmetystä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Usein niitä palataan hakemaan vielä ulko-ovelta.

Sammakko kulkee nykyään monella kaverina käsilaukussa tai lompakossa, usein myös lahjapussissa  sammakoita keräävälle tuttavalle. Toisinaan prinssi löytää tiensä ostajan tietokoneen näytön päälle valvomaan työntekoa tai aamun piristykseksi kylppärin kaappiin. Kaikkein miellyttävin sammakkoprinssi kannattaakin valita huolella, sillä jokaisella sammakolla on vähän erilainen, uniikki ilmeensä.

Mutta ei se satuprinsessa-arvailunikaan ihan metsään mene. ”Tätä täytyy nyt varmaan pussata?” kuuluu nimittäin mieluisan sammakon löytäneiden yleisin kysymys.

Pussailla saa ja veikkaisin, että ihan jo varmuuden vuoksi kannattaakin. Kehotamme kuitenkin hoitamaan pussailun taidemuseon ovien ulkopuolella ja omalla vastuulla, sillä eihän sitä koskaan tiedä, minkälainen könsikäs sammakosta kuoriutuu. Prinssiksi muuttuneilla sammakoilla ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta.

Hanna-Maija

Miukumauku, kissanhäntä…

Museomaailmassakin oppii monesti uutta. Tämän huomasimme pystyttäessämme Choice? Valinta! Выбор… Amerikansuomalaiset Neuvosto-Karjalassa -näyttelyä  Carelicumiin – Pohjois-Karjalan museoon lokakuun alkupuolella. Olemme saaneet näyttelyyn lainaksi Työväenmuseo Werstaalta 1900-luvun alkupuolella käytetyn painokoneen, sellaisen joka liittyy kommunistien toimintaan Amerikassa. Henkilökuntamme tutki painokonetta hieman tarkemmin, ja yllätys, yllätys: koneesta löytyi tuttu @-merkki! Historian koukeroita hyvin tunteva henkilökunta oli tästä ymmällään. Internethän on otettu käyttöön vasta viime vuosikymmeninä, kuinka merkki voikaan olla viime vuosisadan painokoneessa? 

Lähtiessämme selvittämään @-merkin historiaa, opimme mekin paljon uutta. Tiedättekö, että @-merkkiä on Yhdysvalloissa käytetty yksikköhinnan merkkinä! Opimme myös, että merkin alkuperästä on useita käsityksiä. Sen on arveltu - kuten monen muunkin asian - tulevan latinasta, ja tarkemmin sanasta ad. Toinen vaihtoehto on ranskalaisten ja saksalaisten kauppiaiden käyttämä à-sana. Italialaisten mukaan merkkiä olisi käytetty jo vuonna 1536, jolloin eräs italialainen kauppias olisi käyttänyt sitä kirjeessään mittayksikkönä.

Meidän tuntemana merkki ”keksittiin” 1970-luvulla, kun Ray Tomlinson alkoi käyttää sitä erottamaan henkilönimen postipalvelimen nimestä. Ja loppu onkin sitten historiaa…

Latomakonetta ja sen merkkejä voi käydä tutkailemassa Carelicumissa 3.2.2013 saakka.

Tarja Raninen-Siiskonen

Toinen - minä?

Alkuun jo varoitus: tänään ollaan liikenteessä aavistuksen vakavammalla linjalla. Tuossa oikealla palkissa luvattuja "erikoisia sattumuksia" lupaan kirjoitella tulevaisuudessa.

Parhaillaan vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa, jonka teemana on tänä vuonna voimaantuminen. Mikä olisikaan Joensuun seudulla oivallisempi tapa viettää viikkoa, kuin tutustua taidemaalari Tarja Tellan kokoamaan Toinen, minä -näyttelyyn? Näyttelyn töistä vajaa puolet ovat Tellan omia luonnoksia ja valmiita töitä, loput ovat syntyneet hoitoyhteisöissä ja psykiatrisissa sairaaloissa viime vuosikymmenten aikana. Vanhin töistä, varsin vaikuttava ja elämää selittävä, useita metrejä pitkä rulla täynnä kuvaa ja tekstiä, on päivätty 1957.

Kehotin joitain viikkoja sitten saapumaan näyttelyyn voimaantumaan väreistä. Se on edelleen mielestäni erinomainen syy tutustua näyttelyyn tähän pimeään vuodenaikaan - mutta ei toki ainoa. Jos näyttelyssä on mukana yli 40 ihmisen töitä, saattaa olla syytäkin tarkastella sitä useammasta vinkkelistä. Aina löytyy jotain uutta: mukana on tekstiilitöitä ja kuvataidetta, osassa töistä kuviin on yhdistetty tekstiä, jopa runoja. Kuvan tekeminen voi olla tapa kohdata ja käsitellä vaikeitakin tunteita ja tässä näyttelyssä se välittyy vahvasti myös katsojalle. Äärimmäisen henkilökohtaiset teokset puhuttelevat ja herättävät tunteita, vuosikymmenten läpi toistuvat teemat kertovat omalla tavallaan paljon ihmisyydestä, jaetuista tunteista ja ympäröivästä kulttuurista. Toisen ja minän välinen raja hälvenee silmissä.

Osa Toinen, minä -näyttelyn teoksista on löytynyt sattumalta, hoitoyhteisöjen henkilökunta on pakannut ne talteen ja sittemin ne ovat joutuneet unohduksiin. Näyttelyn päätyttyä teokset on tarkoitus siirtää hyvään säilytykseen. Onneksi, sillä uskon niiden tehon säilyvän myös läpi tulevien vuosikymmenten. Henkisen hyvinvoinnin kannalta käsillä tekeminen ja muu luova toiminta on ehdoton voimavara. Tämän näyttelyn valossa uskaltaisin väittää, että tätä voimavaraa voi teosten avulla kanavoida myös muille, nyt ja tulevaisuudessa.

Mielenterveysviikko - Mielenterveyden keskusliitto ry.

Entä lauloivatko puut sinulle - Fifin arvostelu Toinen, minä -näyttelystä.

Hanna-Maija Laaksonen

Lähes roskalavalta museoon

Mikä kaksimetrinen kummajainen on pullea, punaposkinen ja hyväntuulisesti hymyilevä? Arvauksia?

No se on tietenkin Carelicumin oma maatuska, joka iloisesti hymyillen tervehtää jokaista sisääntulijaa Carelicumin aulassa. Maatuskan tarina on siinä mielessä mielenkiintoinen, että tämä kyseinen rouva, tai kenties neiti, siviilisääty on vielä arvoitus, oli vähällä joutua kaikkien hyljeksimänä roskalavalle ja pois heitetyksi. Onneksemme amerikansuomalaisista kertovan näyttelymme lavastaja pelasti tilanteen ja korjasi maatuskan parempaan talteen. Ja näin tämä mukava naishenkilö päätyi koristamaan museomme aulaa ja toivottamaan vieraat lämpimästi tervetulleiksi.

Hilpeitä katseita maatuska herätti jo heti Carelicumiin saapuessaan, kun sitä syksyisen vesisateisessa säässä nostettiin autosta uuteen kotiinsa. Huolimatta harmaasta ja koleasta säästä monen ilme kirkastui, kun maatuskan iloisen pyöreät, punaiset posket ilmestyivät auton perältä. Jonkin verranhan siinä lihasvoimaa tarvittiin, että leidi uuteen kotiinsa saatiin mukavasti asettumaan, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Erityisesti lasten keskuudessa maatuska on aiheuttanut monenmoisia ilon kiljahduksia. ”Tuolla on iiiiso iiiiso iiiiso…” jaa niin, mikähän iso se sitten oikein onkaan? Maatuskan syvimmän olemuksen eräs pieni museovieras kiteytti osuvasti: ”Toi on aika pullea, se on kyllä syönyt paljon”. Niin, lasten suustahan se totuus kuullaan.

Kuinka kauan maatuska ilonamme viihtyykään, sen aika näyttää. Mutta se nyt on ainakin varmaa, että aikaisemmin jo roskalavatuomion saanut herttainen emäntä, ei joudu enää tuota karmaisevaa kohtaloa kokemaan, monta ”pelastajaa” hänelle on jo ilmoittautunut.

Ja näin lopuksi voisimmekin julistaa pienen nimikilpailun käyntiin. Huomasin tässä päivänä muutamana, että maatuskaltammehan puuttuu kokonaan nimi! Ja mikäs se sellainen nainen on, jolla ei nimeä ole. Laittakaahan hyviä ehdotuksia tulemaan, voittajalle luvassa aimo annos mainetta ja kunniaa!

Ja sitten vielä aivan vihonviimeiseksi pieni maksettu mainos. Jos maatuska-aihe kiinnostaa enemmänkin, kannattaa piipahtaa myös museokaupan puolelle, josko sieltä jotakin teemaan liittyvää löytyisi.

Ulla Härkönen

Maatuska by Inari Pusa

Kymppitonni

Nostalgisointi kuuluu lempiharrastuksiini, mutta harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta en tänään muistele Riitta Väisäsen juontamaa visailuohjelmaa. Mukavissa tunnelmissa ollaan silti, sillä tänään saatiin taidemuseolla julkistaa ilouutinen: yleisöä kiitettävästi houkutellut Lohikäärmeen vuosi -näyttely sai jatkoaikaa. Tähän mennessä näyttelyssä on vieraillut noin 10 000 kävijää.

10 000 ei nykyajan areenakonserttiaikoina ehkä kuulosta kaikkien korvissa niin paljolta, mutta mietitäänpä uudestaan.

- Se on lähes 35 kertaa se määrä, mikä keskiverto Facebook-käyttäjältä löytyy kaverilistaltaan. Läheisten ystävien kertoimia en uskalla edes arvailla. (Lähde: Sara Kehaulani Goo)

- Lentomatka Helsinki-Vantaan lentokentältä Kapkaupunkiin on 10 521 kilometriä. (Lähde: Air Miles Calculator)

- 10 000 päivää elänyt ihminen on jo 27-vuotias. (Lähde: Oma laskutoimitus)

Viimeistään numeron laittaa perspektiiviin omalla kohdallani ymmärrys siitä, että se on yli 1000 enemmän kuin - kulttuurielämältään vireässä ja muutenkin melko vilkkaassa - synnyinkaupungissani on asukkaita. Viimeksi taisin olla yhtä ymmälläni näin suuresta väkimäärästä juurikin areenakonsertissa. Huh.

Vielä on siis tilaisuus lisätä itsensä näyttelyvieraiden komeaan joukkoon! Lohikäärmeen vuosi on nähtävillä 16.12. asti. Tuoretta oheisohjelmaakin sorvataan loppusyksylle, seuraavaksi luvassa luento meridiaanikivunlievityksestä keskiviikkona 7.11.

Hanna-Maija Laaksonen

PS. Jatkoaika julkistettiin Tarja Tellan kokoaman taideterapianäyttelyn pressitilaisuudessa. TOINEN. MINÄ. -näyttelystä tullee oma tekstinsä tänne blogiin myöhemmin, mutta jos pimenevä syksy ottaa voimille, kehotan saapumaan kolmannen kerroksen Studioon voimautumaan väreistä mitä pikimmiten!

Kuumetta, kuumetta

Me vanhemmat haluamme aina lastemme parasta, suojella heitä kaikelta maailman vääryydeltä ja tarjota  taloudellisesti hyvän ja turvatun elämän. Tämän ajatuksen voimalla ovat talouslaman tai työttömyyden kurimuksessa  olevat vanhemmat tehneet  usein kauaskantoisia valintoja ja lähteneet etsimään parempaa elämää,  jopa kauas kotiseudulta.

Reilut 100 vuotta sitten suomalaisten pääsääntöisin suunta oli Pohjois-Amerikka. Näiltäkin Pohjois-Karjalan perukoilta sinne matkattiin, vaikkei niin paljoa kuin Pohjamaalta. Ensin matkattiin Helsinkiin ja sieltä laivalla seilaten Brittein saarten kautta Ellis Islandiin. Voin kuvitella, että matkanteko Atlantin ylitse on ollut muistojen matka, ainakin myrskyn yllättäessä!
 

Elämä Amerikassa ei kaikkien kohdalla osoittautunutkaan unelmien täyttymykseksi. Elämä saattoi olla raskasta niin työn fyysisyyden kuin uuden asuinpaikan puhekielen suhteen. Nykyisenkin laman aikana muistellaan monesti mustan torstaita 24. lokakuuta vuonna 1929. Tuhannet vanhemmat olivat jälleen kerran suuren valinnan edessä: mistä löytää työtä, leipää ja mahdollisuus parempaan elämään lapsille? 

Kuten nytkin, lama ei ole aivan jokaisessa maankolkassa. Neuvostoliitossa oli tehty ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vuonna  1928, ja siinä tavoiteltiin taloudellista nousua. Suomenkieliseen Neuvosto-Karjalaan tarvittiin runsaasti metsäteollisuuden asiantuntijoita. Monet amerikansuomalaiset perheet innostuivat asiasta. Suuren innostuksen vallassa Neuvosto-Karjalaan suuntaavilla laivoilla laulettiin tunteen voimalla: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa, / maan ääriin kuuluu kutsumus / Nyt ryskyin murtuu pakko valta, / ää on viime ponnistus.” Oltiin menossa kohti uutta, parempaa elämää ja tulevaisuutta  -  lasten kanssa. Historiasta tiedämme kuinka elämä heitteli monia Neuvosto-Karjalaan muuttaneita amerikansuomalaisia. Osa heistä palasi takaisin Pohjois-Amerikkaan, osa Suomeen ja osa jäi valintojensa takia Neuvosto-Karjalaan. Monet olivat luopuneet Kanadan tai Amerikan kansalaisuudestaan maahan saapuessaan ja ottaneet uuden kansalaisuuden. Se oli heidän valintansa.

Olemme petroskolaisten kollegojen kanssa pohtineet tätä aihetta ja tehneet yhdessä aiheesta näyttelyn Carelicumiin. Choice? Valinta! Выбор… Amerikansuomalaiset Neuvosto-Karjalassa -näyttely avataan lauantaina 6.10. 2012.

Tarja Raninen-Siiskonen

Palasia kadonneesta kaupungista

Olen syntynyt 80-luvun alussa ja muuttanut Joensuuhun vasta kahdenkympin paremmalla puolen. Muistan siis vielä, miltä keskusta näytti ennen Isoa Myytä ja yliopiston piha-alue ilman Aurora II -rakennusta. Jos vajaan kymmenen vuoden aikana kaupunkikuva ehtii muuttua näin paljon, mitä tapahtuukaan, kun vuosikymmeniä laitetaan nippuun roimasti lisää? 

Joensuulainen taidemaalari Seppo Könönen on muiden aiheidensa ohella ikuistanut maalauksiinsa pohjoiskarjalaista maisemaa ja Joensuun kaupunkikuvaa jo kuudenkymmenen vuoden ajan. Toistan ja painotan: kuuden vuosikymmenen. Töihin on tallennettuna jo kadonneita sekä radikaalisti muuttuneita pieniä yksityiskohtia ja yleiskuvia vuosikymmenten varrelta.

Vaikka juhlanäyttelyyn mahtui mukaan vain pieniä maistiasia Könösen tuotannosta, on se paikoin sekä hämmentävää että valaisevaa katsottavaa nuoremman polven kaupunkilaisille ja minunkaltaisilleni myöhemmin joensuulaistuneille. Miten olisi vaikka kaupunkimaisema vuodelta 1956? Haastan kaikki bongaamaan tuttuja paikkoja. Lupaan papukaijamerkin sille viilipytylle, joka kykenee vilpittömästi katsomaan näyttelyn läpi ajattelematta "ei ole mahdollista!" kertaakaan. Minä en kyennyt.

Seppo Könösen 80 vuotta elämää & 60 taidetta -näyttely on esillä taidemuseon Studiossa 7.10. saakka. 

Hanna-Maija Laaksonen