Lapset museoon rajat ylittävän yhteistyön avulla

Toissa päivänä, keskiviikkona juhlittiin Eurooppalaisen yhteistyön -päivän merkeissä, näin myös Joensuussa. Kauppakeskus Iso Myyssä oli esillä kaiken kaikkiaan 18 Suomen ja Venäjän rajan ylittävää hanketta, joita rahoitetaan Karelia ENPI CBC -ohjelmasta. Jos tämä rahoituskanava on täysin tuntematon, lisätietoja ohjelmasta ja hankkeista löytyy täältä: http://www.kareliaenpi.eu/. Kannattaa käydä tutustumassa, sillä hankkeiden kirjo on hyvin laaja, aina kulttuurin kautta hyvinvointiin ja terveyteen, luonnonvarojen kestävästä käytöstä matkailuyhteistyöhön ja niin edelleen.

Pohjois-Karjalan museo oli näyttävästi mukana päivässä kahden Karelia ENPI CBC -ohjelmaan liittyvän hankkeen puitteissa: Museum Hypertext ja Museum for Family. Kiireisille kauppakeskuskävijöille tarjottiin mahdollisuutta osallistua kukkilintu-askarteluun ja tutustua näin kauppareissun lomassa yhteen karjalaisen kulttuuriperinnön piirteeseen. Mutta miksi juuri kukkilintu-askartelu? Siksi, että karjalainen kulttuuriperintö ja sen välittäminen lapsille on keskeinen teema Museum for Family -hankkeessa, jonka tavoitteena on kehittää lapsille ja lapsiperheille suunnattua museotarjontaa ja tehdä pieniä muutostöitä sekä museon perusnäyttelyssä että Mukulakadulla nimenomaan lapsiasiakkaita silmälläpitäen. Tätä kehitystyötä tehdään yhteistyössä venäläisten kollegoiden kanssa hyviä, ja miksipä ei myös niitä vähemmän hyviä, kokemuksia ja käytäntöjä puolin ja toisin jakaen.

Kukkilintu-tuotoksia

Kehitystyön alkusysäyksenä on toiminut keväällä toteutettu kävijäkysely, jonka avulla kartoitettiin lapsiperheiden näkemyksiä ja toiveita museoon ja Mukulakatuun liittyen. Kävijäkyselyn tulokset olivat museon ja Mukulakadun kannalta ilahduttavan rohkaisevat. Asiakkaat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä siihen toimintaan ja niihin oheistapahtumiin, joita Mukulakatu ja museo lapsiperheille tarjoavat.  Mukulakatua ja museota pidettiin lasten kannalta sopivina ajanviettopaikkoina ja inspiroivina ympäristöinä, ja mikä eritysesti ilahdutti meitä museolaisia oli se, että yllättävän moni lapsiperhe oli löytänyt Mukulakadun lisäksi Carelicumista myös museon näyttelyt. Erityisen sykähdyttävää vastauksissa näin museotädin näkökulmasta oli se, että kukaan vastaajista ei pitänyt museota konservatiivisena tai vanhanaikaisena paikkana, vaan ennen kaikkea paikkana, jossa voi viettää vapaa-aikaa ja oppia uusia asioita.

Vaikka kyselyn perusteella voisi sanoa, että moni asia on jo hyvin, niin onneksi aina voidaan asioita tehdä myös hieman paremmin, näin myös meillä museossa. Jotta museosta ja Mukulakadusta tulisi ehdottomia ykkösiä lasten ja lapsiperheiden vapaa-ajanviettopaikkoina, oli vastaajien toiveissa muun muassa lisää osallistavaa lastenkulttuuria, esimerkiksi erilaisia työpajoja ja eri teemoihin liittyviä lasten opastuskierroksia museon näyttelyihin. Lisäksi näyttelyiden teemojen toivottiin aika ajoin huomioivan erityisesti lapsiasiakkaat ja heidän kiinnostuksen kohteensa entistä paremmin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta lapsia huomioivasta näyttelystä toimii kesäinen näyttelymme Lennossa, linnut Carelicumissa, joka osallisti kaikenikäisiä kävijöitä monin eri tavoin unohtamatta kuitenkaan tiukkaa faktatietoa; sehän on viime kädessä se museonäyttelyiden perusta.

Vastasiko yllä oleva ollenkaan sinun mielikuvaasi museosta ja Mukulakadusta? Oletko täysin eri mieltä? Eipä hätää, jos olet, niin suuntaa kulkusi välittömästi kohti Carelicumia, vastaa kyselyyn ja kerro oma mielipiteesi. Ideoita ja ajatuksia otamme vastaan vielä lokakuun ajan.

Ulla

Kasiluokkalaisia ja kaikkea muutakin Kui? -näyttelyssä, osa 2

Kuukauden aikana silmieni edestä on vilistänyt tuhatkunta 14-vuotiasta pohjoiskarjalaista nuorta. Kansansivistystyön nimessä ylioppilaat Estola ja Lampinen ovat saaneet kunnian johdattaa nuorisoa suomalaisen nykytekstiilitaiteen parissa. Pääasiallinen tehtävämme on ollut siis vahtia, ettei kukaan pyyhi nenäänsä viskoosiin. Anni oli jo museo-opastuksia vetänyt kehissä kivettynyt konkari, oma turnauskestävyyteni kehittyi huippuunsa viimeistään ensimmäisen viikon jälkeen ja nyt museopedagoginen oikea koukkuni saa levätä ainakin seuraavaan kesätyöpaikkaan saakka. Lasten kanssa on mukava tehdä töitä, mutta uskotteko, että suomalaisen tekstiilitaiteen kirjo ei innostanut kaikkia ihan tasavertaisesti. Minusta oli ihanaa nähdä kuitenkin joka päivä aitoa intoa.

Useimmat ryhmät onnistuivat salaamaan innostuksensa opastuskierroksen ajan, mutta työpajassa voodoo-nukkeja ja rautalankamörköjä väkerrellessä lapset eivät enää voineet hillitä itseään. Museon projektihuoneen valkoiset seinät muuttuivat muutamassa viikossa hillittömäksi, mielikuvitukselliseksi ja asteittain vinksahtaneeksi kollektiivitaideteokseksi. Kasien pajojen lisäksi projektihuoneen työpaja on ollut koko näyttelyn ajan kaikille museovieraille avoin ja nuoren vimman lisäksi seinille on päässyt julkisuuden henkilöidenkin töitä. Vanhin pajassa työskennellyt oli 99-vuotias mummo, joka seisoi topakasti omin jaloin ja antoi puikolle kyytiä ja me parikymppiset istuimme ja ulvoimme selkäkipujamme. Nuorin oman elämänsä tekstiilitaiteilija oli parivuotias herra Iivari (nimi muutettu), joka äitinsä avustuksella taiteili helmistä, pihjalan oksasta ja rautalangasta lentokoneen.

Oppaan töiden ohella olemme Lampisen kanssa istuneet myös taidemuseon projektihuoneessa ja väännelleet rautalankaa naamat punaisina sekä hikipäissämme repineet matonkuteita materiaaleiksi kasipajoihin. Tuhratessani itkuisena ala-asteen käsityötunneilla korkeintaan välttävän arvosanan ansaitsevia töitä en olisi koskaan uskonut päätyväni paikkaan töihin, jossa repisin nöttösiä kilpaa kollegani kanssa. Riemastuin myös huomatessani, että osaan virkata muutakin kuin ketjusilmukkaa. Lapsuuden traumat raastoivat vielä sen verran, että neulepuikkoihin en tarttunut. Projektivetäjä Päivi Saarelma on silti oikeassa haastaessaan museonkävijöitä eheyttävään käsityökokemukseen. Minä, joka olen aina vihannut kaiken maailman rättikässää, jätän nyt harmistuneena kaikki kesken jääneet luomukseni tänne viimeisenä työpäivänäni ja toivon, että ne ovat vielä tallella kun ensi viikolla tulen vielä käymään ainakin vertaisvirkkuussa. Suosittelen lämpimästi kaikille tätä avointa työpajaa, Kui? -näyttely on auki 29.9. saakka.

Lämpimiä muistoja herättää jo nyt eritoten mitoiltaan 1,8 x 35 metrisen kalaverkon ripustaminen seinälle. Kyseinen toimenpide vaati henkilönosturilla ajamaan opettelemista minulle, joka en ole koskaan ajanut autoakaan. Opastäti tarttuu kuitenkin ennakkoluulottomasti myös miesten töihin. Verkko tuli tarpeeseen, koska nyt näyttelyä jäljellä ollessa pari viikkoa, projektihuone tursuaa toinen toistaan hurjempia murmeleita.

Kaverukset ja taka-alalla kuuluisa kalaverkko

Talon historia kaiken tämän päälle tuntuu hurjalta. Katsellessani kuinka 14-vuotiaat pojat kisusivat keskenään museon juhlasalissa ja söivät tyytyväisinä eväitä en voinut olla ajattelematta lasten päiden yllä tekstiä: ”Rauha siunaa sukupolvien työn ja uhrit” ja sen molemmin puolin talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden entisen poikalyseon oppilaiden nimet. Vastakkaisella seinällä ovat kaatuneet sisällissodasta. Niin valuu aika tämänkin rakennuksen läpi.

Toisaalta sukupolvikokemus sai taas uuden ulottuvuuden tänään, kun Päivi piti opastuksen päiväkotilaisille, jotka silmät pyöreinä ihmettelivät Heli Ryhäsen Plan B -veistosta, joka oli jonkun mielestä ”hämähäkkimajavamies”. Kahdestakymmenestä päiväkoti-ikäisestä lähtee suorastaan räjähtävä into, kun koko lauma pääsee työskentelemään yhdessä. Alakerran päätyhuoneen vaikuttava väri- ja valomaailma saa isommankin museovieraan hiljaiseksi. Kaikenkaikkiaan Kui? -näyttely on täynnä erilaisia maailmoja, jotka aukenivat päivä päivältä enemmän.

Sateenkaariponi ihmettelee Janna Syväojan veistoksia

Lassahtanut melkein-hyvä-muisto jäi kulttuuriministeri Arhinmäen vierailusta. Paven piti tulla nypläämään pitsiä meidän kanssamme, mutta valitettavasti aikataulut eivät antaneet periksi. Siitä lähtien olen ollut itselleni vain neiti ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola. Ansiokasta oli, että Arhinmäki paneutui Parafestin työpajoihin, jotka oli järjestetty taidemuseon tiloihin. Tänä vuonna Arhis oli festivaalin suojelija.

Täällä opin taas paljon. Naulasin peukaloon ja jatkoin töitä. Nolasin itseni teinien nähden ja opastin muina miehinä. Tämä on myös hurjan kiva ympäristö tehdä töitä niin ihmisten kuin puitteidenkin puolesta, saatan lähettää tänne jopa postikortin.

Kiitos. Kumarrus. Ja ihmiset, menkää katsomaan Kui? -näyttely. On yhtä hyvä kuin isolla kirkolla.

Terveisin Anna ”melkein virkkasin Arhiksen kanssa” Estola

Kasiluokkalaisia Kui? -näyttelyssä, osa 1.

Noin viikko sitten aloitin kuukauden mittaisen ”kesätyöni” Joensuun taidemuseo Onnissa. Niin, voikohan tätä nyt enää kesätyöksikään kutsua, kun aamut alkavat pikku hiljaa taittua viilenevään ja syksyn tuoksun tuntee jo ilmassa. Voisihan tätä pitää siinä tapauksessa jopa syksytyönä!

Olen aikaisemminkin työskennellyt erilaisissa museoissa oppaan tehtävissä, ja ilahduin kovasti, kun oppaan pestiä tarjottiin minulle keväällä kaupungin kesätyöhakujen päätyttyä. Opastaminen on oikein mukavaa puuhaa: paitsi, että saa nauttia päivät pitkät omasta, ihastuttavasta äänestään, voi myös tarjota museon asiakkaille mielenkiintoisen matkan teosten ja museoesineiden olemukseen. Itse pidän ainakin siitä, kun joku on kertomassa, mistä kulmasta tätäkin teosta olisi syytä katsoa, ja osaa valottaa teosten merkitystä syvemmin. Miksen siis itsekin tekisi parhaani oppaan roolissa.

Pääasiallinen tehtäväni on tämän kuluvan kuukauden ajan opastaa maakunnan kahdeksasluokkalaisia, jotka vierailevat taidemuseon Kui? -näyttelyssä. Myönnettäköön,omista kahdeksasluokkalaisajoista on jo ehtinyt vierähtää tovi. Ei siis mikään ihme, että viime tiistaina jännitys tuntui aivan vatsanpohjassa asti, kun minä ja opastoverini Anna Estola odottelimme ensimmäistä opastettavaa ryhmäämme saapuvaksi. Ajatukset kiisivät nopeaan tahtiin: osaankohan kertoa kaiken tarpeellisen ja kiinnostavan, pystynkö täyttämään ryhmän odotukset ja saamaan sen mielenkiinnon? 

Onneksi pelkoni osoittautuivat turhiksi. Ensimmäisen ja sitä seuranneen toisen ryhmän opastuksella oli itse asiassa oikein rattoisaa ja oli ihanaa huomata, kuinka nuoret oikeasti keskittyivät teoksiin ja opastukseeni. Erityisesti ensimmäisen ryhmän kanssa muistan sen, kuinka Pauliina Turakka-Purhosen Lucia –veistos teki heihin lähtemättömän vaikutuksen. Lopettaessani kertomuksen Lucia-myytistä, jonka mukaan neito lähetti omat silmänsä yli-innokkaalle kosijalleen, ei salista kuulunut pihaustakaan. Toinen hieno hetki sattui eilisellä opastuksella, kun eräs nuori miehenalku tiedusteli totisin kasvoin, että onkohan taiteilija itse syönyt kaikki nuo karkit, joiden käärepapereista Virpi Vesanen-Laukkanen on tehnyt Juhlapuku –teoksensa.

Tukimateriaaleina otuksissa käytettiin mm. rautalankaa.

Kui? –näyttelyn opastuksen jälkeen kasiluokkalaisemme pääsivät päästämään oman luovuutensa valloilleen juhlasalissa pidetyillä työpajoilla. Avustamassa heitä oli itseni ja opastoverini Annan lisäksi Päivi Saarelma ja Samuli Härkönen, ja tarkoituksena oli valmistaa joko suurennettu ötökkä Heli Ryhäsen Plan B –teoksen inspiroimana, tai sitten toteemihahmo Tuija Teiskan naisryhmän innoittamana. Oli hulvatonta seurata, kuinka pienen alkukankeuden jälkeen nuoret innostuivat askartelemaan toinen toistaan hienompia otuksia. Näin poropeukalona tunnettuna en pysty muuta kuin ihailemaan heidän aikaansaannoksiaan.

Nuorten hienoja käsityötaidon näytteitä.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten tekstin yhteyteen liitetyitä kuvista kukin voi ihailla nuorten kätten jälkiä. Tulee itsellekin sellainen olo, että tästä tulevasta kuukaudesta on tulossa työteliäs ja eritoten luova "kesätyö"kuukausi.

Matonkuteet taipuvat käärmeeksikin.

Luovin terveisin,

Anni Lampinen

Elokuu Mukulakadulla

Heinäkuun viimeisenä päivänä saavuin ensimmäistä kertaa Mukulakadulle kesätöihin. Muut työntekijät ottivat minut ystävällisesti vastaan ja tutustuttivat leikkipaikan toimintaan. Pian rakentelinkin jo pahvilaatikosta kiiltävänpunaista Mukula-tv:tä.

Ensimmäisinä työpäivinä näin, kuinka lapset leikkivät kadulla posteljoonia, laivassa merirosvoja ja taloissa kauppiaita ja kahvilanpitäjiä. Minä ryömin jälkikäteen pikku taloissa järjestelemässä paikkoja ja etsimässä piilotettuja leluja. Vaikka minun pääni onkin saanut matalista ovenkarmeista jo monta kuhmua, lapset ottavat pienistä leikkipaikoista kaiken ilon irti.

Kuhmuistani huolimatta, tämä on yksi mukavimpia kesätöitä, mitä minulla on ollut. Ilmapiiri on rento, työkaverit mukavia ja luovuuttaan saa käyttää vapaasti. Olen viettänyt paljon aikaa askartelupöydän ääressä tarjoten kartonkiperhosia, -lehtiä ja -keijuja lapsille väritettäväksi. On hauska nähdä, kun lapset iloitsevat keksimistämme askarteluista tai tekemistämme leluista.

Jokainen Mukulakadun ohjaaja pääsee varmasti etsiskelemään porkkanapiiloja ja aarrearkkuja ympäri katua, mutta tuo myös mukanaan aina jotain uutta, omien taitojensa ja kiinnostustensa mukaan. Hymyilyttää huomata, miten aiemmat ohjaajat ovat jättäneet kadulle jälkensä. Käsistään taitavat ovat koristaneet pienoiskaupunkia kartonkitaloilla ja hauskoilla hahmoilla, musiikillisesti lahjakkaat taas ovat keksineet Mukulakadulle oman laulun. Erilaiset ohjaajat ovat piristäneet Mukulakatua vaihtelevilla leikeillään, askarteluillaan ja muilla puuhillaan.

Itse olen päässyt täydentämään Mukulakadun leikkejä esimerkiksi ompelemalla Kononoffin kauppaan mansikoita, luumuja ja tomaatteja jo rispaantuneiden porkkanoiden tilalle. Erään työpäivän taas vietin seilaillen Mukulakatua päästä päähän kynä ja paperi kädessä piirtäessäni lapsille karttaa. Olisi mukava nähdä, kuinka kauan lapset jaksavat iloita kartoista ja leikkimansikoista.  Mitähän uusia kujeita seuraavat ohjaajat keksivät?

Kauppaan uutta purtavaa ja kartta suunnistusta varten!

Mukulakadun kesätäti Sanni Arponen

Muinainen kaunotar, Hurja puudelileijona ja Naurava Buddha

Nuori nainen on pukeutunut pitkiin housuihin ja polviin asti laskeutuvaan mekkoon.Hiukset ovat viehkeällä nutturalla pään päällä. Asu on punamusta, hiukset tummat ja kasvot vaaleat. Vaikka hänen hahmonsa on tarmokas ja  ryhdikäs, näyttää hän pieneltä ratsunsa selässä. Hevonen on  jäntevä ja sen vasemmalle kaartuva kaula antaa vaikutelman siitä, että sitä pitää hillitä. Sekä ratsastaja että ratsu näyttävät olevan valmiita toimintaan. Vaikka tyttö on nuori ja sievä ja hevonen vahva, on heillä oikeasti ikää yli tuhat vuotta. Ratsukko on valmistettu Tang-dynastian (618-907) aikana Kiinassa. Sen tarkoitus on ollut viihdyttää muinaista vainajaa, sillä erilaiset hevosnäytökset ja pelit olivat suosittuja Han-dynastiasta alkaen. Ilmeisesti tyttö on poolonpelaaja. Vainajien viihtyminen tuonpuoleisessa haluttiin varmistaa, sillä hautoihin laitettiin myös pienoisveistoksia nuorista tanssijoista ja muusikoista. Yleensä ylimystön jäsenten hautoihin on laitettu mukaan koko palveluskunta - onneksi sentään vain veistoksina Tang-dynastian aikaan. Muinaisempina aikoina, ennen Qin-dynastiaa (221-206 eaa), korkea-arvoisen vainajan mukaan uhrattiin oikeasti ihmisiä.

Ratsastaja, Tang-dynastia (618-907). Savitavara, maalauskoristelu.

Leijona on keltainen ja sen koristeet ovat vihreät. Sen tassun alla on brokadipallo ja selässä lootuksen kukka. Leijona istuu silkkipäällysteisellä sumeru-jalustalla ja sen asennon katsottiin ilmentävän leikkisyyttä. Alunperin leijonaveistokset olivat pelottavia vartijoita, mutta myöhemmin ne muuttuivat enemmänkin onnentuojiksi. Samalla ne alkoivat muistuttaa enemmän koiraa minkä vuoksi leijonafiguureaja on kutsuttu myös Fo-koiriksi. Leijona ja sen pari ovat Buddhan veistoksen edessä pidettäviä suitsuketelineitä. Leijonan irvistys on edelleen hurja,  vaikka muuten sen hahmo muistuttaakin enemmän puudelia luppakorvineen. Koko sen hahmo kertoo silti edelleen, että "minulle on turha tulla ryttyilemään!".

Leijonafiguuripari, 1900-luku. Biskviiposliini, värillinen lasite.

Buddha nauraa iso vatsa hyllyen. Hänen kasvonsa ovat myhäilevät ja onnelliset. Mikäs sitä on hymyillessä kun ympärillä hääri viisi pientä lasta. Ryhmä hehkuu onnea ja tyytyväisyyttä saaden myös tarkastelijan hymyilemään. Ilon tuoja Maitreaya Buddha on mielihyvää, onnellisuutta ja menestystä symboloiva hahmo. Ryhmä on esimerkki siitä, miten erilaiset uskonnot ja vaikutteet ovat sekoittuneet Kiinassa: buddhalainen hahmo on saanut vaikutteita konfutselaisuudesta, jossa erityisesti poikalasten katsottiin tuovan onnea.

Budai, Naurava Buddha, 1800-luku. Posliini, maalauskoristelu.

Minulla on ollut ilo tutustua näihin ja moniiin muihin mielenkiintoisiin hahmoihin käydessäni läpi Joensuun taidemuseon kiinalaisen taiteen kokoelmaa. Taidemuseossa on valtakunnallisesti merkittävä itämaisen taiteen kokoelma, josta saamme kiittää Onni Okkosta, Liisa ja Otto Kotovuorta ja Anitra Lucanderia. Se kattaa ajallisesti vaikuttavan pitkän ajan: vanhimmat esineet ovat Shang-dynastian ajalta (1600-1046 eaa) ja uusimmat 1900-luvun alusta. Kokoelmaan kuuluu pienoisveistosten lisäksi mm. muinaisia pronssiesineitä, kuultavan kaunista jaden kaltaista keramiikka Song-dynastian (960-1279) ajalta, sinvalkeaa posliinia 1700-luvulta ja kauniita silkkipaperille maalattuja rullamaalauksia.

Itse työnkuvani ei kuulosta kovinkaan hohdokkaalta- tehtäväni on tarkistaa teosten digitointi ja antaa niille asiasanat- mutta sitä tehdessäni olen saanut työskennellä  uskomattomien taideteosten ja taidekäsityön parissa. Kiinalaisen taiteen kokoelma on esillä kolmannen kerroksen käytävässä, joten suosittelen vilpittömästi kapuamista taidemuseon ylimpään kerrokseen. Ullakon tuntumassa on monia esineitä, joilla olisi paljon kerrottavaa jopa vuosituhanten ajalta, jos ne osaisivat puhua. Niihin on kiehtovaa tutustua, tuovathan ne terveiset meille erilaisesta kulttuurista ja ajasta. Koska ne eivät osaa itse puhua, kannattaa tutustua "Lohikäärmeen vuosi: Kiinan dynastioiden taidetta"-teokseen, jossa kerrotaan kokoelmasta.

Anne Toivanen

Kuulumisia kudelmakammarista

Kahvin tuoksu tavoittaa sieraimeni samalla kun saan kylmän mehun kannuun. Kahvi termariin, mukit, sokerit, maito, mitä vielä tarjottimelle? Siirrän tarjoomukset taidemuseon projektitilaan. Kaikki – myös minä, ”vertaisvirkkaaja” – on valmiina!

Projektitilan seinille on jo muutaman viikon aikana kiivennyt monenkirjava kudelma. Näyttelyvieraat ovat innoittuneet ensin KUI?-näyttelyn mielikuvitusta kutkuttavista teoksista ja piipahtaneet virkkaamaan, solmimaan, kirjomaan, neulomaan, mieleisellään tekniikalla, erilaisista materiaaleista oman luomuksensa osaksi yhteisteosta. Onpa seinille kiinnitetyillä hyllyillä esillä pienoisveistoksiakin!

Näin keskiviikkoisin olemme me ”vertaisvirkkaajat”, kukin armolahjojemme mukaan olleet innostamassa ja kannustamassa näyttelyvieraita, mutta myös ihan varta vasten tähän viikoittaiseen työpajaan tulevia ihmisiä erilaisten tekstiilikokeilujen pariin. Syvästi ja vaikeasti vasenkätisenä minun vahvuusalueeni on enempi toisaalla, kuten puhumisessa ja tarjoomusten järjestelyssä.. Toisaalta, aika moni tuosta ovesta sisään astunut on tullessaan ilmoittanut toiminnallisesta esteestä, entivanhasta traumasta joka on syntynyt koulun käsityötunneilla. On ollut helppo sanoa että ota kuule jonotusnumero ja ootellessas koukku tai puikot käteen tai kerropa lisää ja voit samalla tehdä vaikka umpisolmuja siihen lankaan jota jo punot hikisissä käsissäs. Tovin ja kahvikupposen tai mehumukillisen, sekä eheyttävien vertaiskeskustelujen jälkeen kuin huomaamatta vieras nykertää oman luomuksensa yhteisen teoksen osaksi.

Iltapäivä vierähtää hujauksessa. Työpajassa vieraili italialaisia vaihto-opiskelijoita, joista yhdelle sain opettaa ketjuvirkkauksen jalon taidon, eteläsuomalaiset vanhemmat jotka olivat tuoneet tyttärensä pääsykokeisiin ja odottelivat tekstiilitaiteen parissa kokeiden päättymistä, yksi äiti kolmen, toinen kahden pienen lapsen kanssa – joista jokainen loi toinen toistaan upeamman teoksen, jokainen aivan eri teoksen innoittamana! erään pienen taiteilijan kanssa sovimme että hän tulee näyttelyn päättymisen jälkeen perimään yksityiskokoelmiin kuuluvan teoksensa pois – oli ehtinyt luvata sen pikkusiskolleen.. Mutta tätä menoa yhteisteos ottaa koko tilan haltuunsa ja lopulta ryömii sieltä ulos!

Ja minä olen tässä aluksi hieman hämmentävässä vertaisvirkkaajan toimessa huomannut että vasurilla muuten onnistuu niin virkkuu kuin neulominenkin!

Päivi Saarelma, projektivirkkaaja

Jippii!

Koulun ollessa lopuillaan ja kesäloman häämöttäessä edessä oli aikaa hengähtää ja kiemurrella jännityksestä.  Minulle kesäloma tulisi tarkoittamaan aikaa jolloin saisin herättää kaikki viisi aistiani taas eloon ja pyyhkiä väsymyksen sekä kiireen kasvoiltani.  Minulla oli hyvä olla.

Hartioitani painoi enää vain yksi asia, se ei ollut ilma jota hengitämme, vaikka tiedän senkin painavan yli sata kiloa. Vaan se, ettei minulle ollut langennut yhtään kesätyöpaikkaa, vaikka olin niitä niin ahkerasti hakenut. Minusta tuntui, että kaikki kaverini olivat päässeet kuka mihinkin, osa kertoi menevänsä tuoteketju PKO:lle, koska heidän vanhempansa olivat siellä töissä ja heille paikka oli automaattisesti tämän takia taattu. Minusta se ei kuulostanut reilulta, koska tiedän ja tiedän, että sinäkin tiedät sen olevan suuri ketju ja suuren ketjun työntekijöillä on paljon lapsia. Tuntui, että meidän muiden oli turha kuskata hakemuksiamme ympäri kaupunkia. Silti sen reippaina teimme ja jäimme suurin osa vaille töitä.

Valmistauduin siis viettämään lomani vapaana kuin taivaan lintu. Se kuulosti mahtavalta kun sen ääneen lausuin. Tiesin siitä kuitenkin tulevan vaikeaa, koska en ollut tottunut elämään jalat maassa ja pää paikoillaan. Aloitin siis tämänkin lomani pienellä reissulla siskoni luokse Jyväskylään, ehdin olla siellä muutaman päivän kun sain puhelinsoiton. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin virallisen kuuloinen nainen, joka esitti minulle ehdotuksen, joka tulisi panna täytäntöön hyvin pian. Vastasin hänen ehdotukseen sanoin ’’jippii’’. Selitin viralliselle naiselle reakointini ja asia oli sovittu. Juoksin kertomaan siskolleni ruokakaupan kassajonoon mitä oli tapahtunut. Minä olin saanut kesätyöpaikan!

Oli lauantaiaamu. Pyörän pyörä oli aivan tyhjä, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nousin satulaan ja pyöräilin läpi kauniin Joensuun. Äiti oli kehunut minulle, että kylläpäs nyt hyvä tuuri sattui kun olin saanut niin hyvän kesätyöpaikan. Olin äidin kanssa ihan samaa mieltä. Rakennus oli hulppea. Olin aina ennekin sitä ihaillut, minusta se oli koko kaupungin kaunein. Ikkunoissa luki, että löytäisin rakennuksen sisältä onnen. Pohdin mielessäni, että ainakin rahaa, mutta muistin vanhan sananlaskun sanovan ettei se sitä ainenkaan toisi, joten ehkä luvassa oli jotain muutakin.

Minua vastaan tuli ihastuttavan näköinen nainen, naisella oli vaaleat pörhöhiukset. Nainen opasti minua mistä tulisi laittaa valot ja mitä rakennuksen ylemmissä kerroksissa tulisi muistaa. Kuljimme läpi kauniita huoneita, joissa oli kauniita tavaroita. Muistin osan, osa oli aivan uusia. Olin kävellyt käytäviä kerran aikaisemminkin, noin vuosi sitten, juuri sinä päivänä kun olin vaihtanut savolaisen syntypaikkani Karjalan sydämeen. Pörhöhiuksinen nainen kertoi minulle kuinka kassakonetta tulisi käyttää. Tuntui kuin siinä olisi tuhat muistettavaa nappulaa, mutta tiesin, että jos minulle tulisi ongelma saisin siihen taatusti apua.  Oloni oli aikuisempi ja kotoisa, olinhan saanut oman kaapinkin.

Päivät kuluivat. Ulkona paistoi aurinko ja pirstoi hellerajoja. Me vaelsimme viileitten kiviseinien sisällä. Tapasin uusia tuttavuuksia. Naisen, jolla oli hervottomat jutut ja suuri sydän ja joka silti luuli itseään vanhaksi. Naisen joka oli nuori, päättäväinen, tomera ja jolla oli kaunis hymy, olin katsonut hymyä aikaisemmin jo työntekijöiden kuvasta. Miehen, joka oli yksinkertaisesti puettu ja kalju, hän oli lempeä ja piti kaikista työtovereistaan. Tapasin myös kirjastosedän jonka työpaikka oli Harry Potterin taikasauvakauppa sekä siivoojakaksikon, jotka olivat jotain aivan muuta kuin siivoajia, he olivat nauravia ihmisiä, jotka elivät hetkessä. Sekä naisen joka työskenteli ylhäällä, mutta kulki usein infoni ohi ja nauroi kahvipöydässä ja omasi hyvät keskustelutaidot. Sekä naisen, jonka koti oli toisessa maassa ja hän osasi tehdä käsillään.

Istun infopisteessäni ja pyörin tuolilla, toisesta suunnasta minulle vilkuttaa variksenpelätin, joka on päättänyt laittaa kesäksi villapaidan ja toisesta suunnasta muutama matonkude-mörkö, jotka näyttävät olevan kavereita keskenään. Asiakas tulee. Skarppaan ja hymyilen. Tervehdin iloisesti ja katselen, mitä hän tuumaa, vaihtoehtoja on monia. Hän ostaa lipun tai kirjoittaa nimen. Hän käy vain vessassa tai keksii syyn ja lähtee pois. Hän epäilee minua tai luottaa minuun. Minä onnistun tai en. Jos en onnistu, pieni puna nousee kasvoilleni ja pyydän odottamaan. Selviydyn tilanteesta, voin taas sanoa ’’jippii’’! Englanti ei ole vahvuusaluettani, onneksi saan täällä sitä harjoitella. Exhibition, se tarkoittaa näyttelyä ja minä opin sen täällä. Päiväni päättyy ja kierrän käytävät ja huoneet, muistan oppimani, jos en, kuulen siitä kyllä. Olen saapunut tänne jokaisena minulle luvattuna päivänä ja nyt huomaan, että alan olla jo loppusuoralla. Vain kolme päivää ja minusta tulee taas kuin taivaan lintu. 

Kesätyöntekijä poseeraa Tuija Teiskan Naistenryhmän
keskellä edellistä blogitekstiä varten.

Olet upea! Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta Joensuun taidemuseo Onni!

Kesätyöläinen Asta Utriainen