Talvilomatunnelmissa

Tartun vielä Tarjan viime viikolla käsittelemään aiheeseen lapsista ja museoista. Museoväki ei toivottavasti missään pelkää lapsia, mutta yhtä toivottavaa on, etteivät lapsiperheet pelkää museoita. Uskon vilpittömästi, että kun museot tulevat lapsesta asti tutuiksi, niissä viihtyy helposti vanhempanakin. Puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä: lapsuudenkotini sijaitsi mäen juurella ja mäen toisella puolella oli museo, jonka pihalla oli lampaita. Tutuiksi tultiin, puolin ja toisin.

Etelä-Suomessa asuva kummipoikani Paavo piipahti talviloman kunniaksi Pohjois-Karjalassa, eikä tädin työpaikkaa tietysti voinut matkakohteena välttää. Samaan syssyyn päätimme seikkailla tutustumaan myös Carelicumiin. Viimeksi Paavon käydessä vajaa vuosi sitten Carelicumissa sattui lampuista innostuneen pojan iloksi sähkökatko. Mitään niin jännää en nyt voinut järjestää, mutta hyvä reissu oli silti.

Mukulakatu oli toki koko perheelle hieno kokemus, mutta löytyi sitä ihmeteltävää muualtakin. Pohjois-Karjalan museon pulmapelinäyttely saattoi olla enemmän iskän heiniä, mutta ei jäänyt toukokuussa 2 vuotta täyttävä poikakaan aikailemaan, vaan hyppäsi kursailematta näyttelyn lattialta löytyvään jättimäiseen palapelilaatikkoon. Täällä taidemuseon puolella puolestaan ehdottomasti jännittävimpiä kokemuksia olivat aulatilan kaiku, hienot portaat ja Hannu Riikosen veistokset.

"Saa koskea!" muistuttaa Rauni Rauniorotta.

Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt blogiteksti työotsikolla ”mitä täällä museossa pitää oikein katsoa?” Se saattaa hyvinkin tulla myöhemmin, mutta toistaiseksi ottakaamme kaikki Paavon esimerkistä oppia: museossa voi ja pitää fiilistellä juuri sitä, minkä itse kokee kiinnostavimmaksi.

Hanna-Maija eli tuttavallisemmin Hanna-täti