Kevätkukkia ja keijupölyä


Uudessa keväässä on aina jotain taianomaista, joka saa pienet ja suuret nostamaan katseen maasta ja hypähtelemään kevein askelin. Onnekkaimpia maailmassa ovat he lapset ja lapsenmieliset, jotka vielä uskovat, että kevätkukkien juurella kasvaa muutakin kuin hentoa viherrystä, ja että tuulenpuuska kantaa mukanaan siitepölyn lisäksi kimaltavaa nenän kutitetta. Hellitä siis hetkeksi arkinen aherrus ja anna taikamaailman oppaan johdattaa sinut luoksemme tämän tarinan myötä.

Ensimmäisten leskenlehtien juurelta kevätauringon säteisiin havahtui keijutyttö, uneksittuaan yli pimeän talven pehmeän sammalmättään suloisessa sylissä. Juotuaan jäistään vapautuneen Pielisjoen kirpeitä ilonkyyneleitä, sekä siipiään verryttelevän sitruunaperhosen makoisaa mettä, päätti keijukainen katsastaa, joko ihmiset olisivat tulleet tuvistaan ja taloistaan pihoihin ja puutarhoihin.

”Kas, kuinka iloista rallatusta!” Tuumi keijunen korviaan höristellen. ”Minnekähän ovat noin mieluusti matkalla nuo laulavat lapsukaiset?” Keiju hypähti kyytiläiseksi pienimmän saparopään reppuun ja ratsasti kohti kaupungin keskustaa. ”Kadunlakaisijoita, kukkamyyjiä ja torikahvilassakin kuhinaa!” Totesi salamatkustaja kevättouhuista torin kulmilla. Eivät olleet ihmisetkään enää talviunilla. ”Mutta minne kummaan me oikein olemme matkalla?”

Koskikadulla kulkue pysähtyi suurten liukuovien eteen, joiden yläpuolella luki suurin kirjaimin ”CARELICUM”. ”Onneksi meillä keiju- ja haltijakoulussa opetettiin lukemaan.” Tuumi pieni siipiveikko jatkaen havaintojaan. ”Ja tuossa portissa lukee MUKULAKATU. Onkohan tämä nyt jokin ihmisten poikasten kotipesä?”

Saparopäinen tyttönen nakkasi reppunsa naulakkoon ja kipaisi Verneri Veturimiehen junaan riemusta kiljuen. Toverinsa puolestaan valloittivat merirosvolaivan ja seilasivat seitsemälle merelle. Hiljaa ja huomaamatta pyrähti siivilleen myös keijukainen, lentäen Mukulakadun päästä päähän ja ristiin rastiin. ”Tämäpä oivallinen keijukoto.” Se totesi ja päätti jäädä pysyväksi asukiksi museon lastenkaupunkiin.

Ja joka yö, kun ovet lukitaan ja valot sammuvat, lentää museokeiju Mukulakadulla sinne tänne levittäen keijupölyä. Ja niin muuttuvat eläviksi Verneri, Iki- Hauki, possuperhe ja kaikki muut asukit, jotka leikkivät ja laulavat koko yön ympäriinsä.

Aamulla töihin saapuvat Mukulakadun lastenohjaajatädit kummastelevat miksi Vernerin nuttu on nurin, possujen kaukalossa on kakkua, ja kaikki laivan saaliskalat uivat Ikin omassa lammikossa. Mutta syyn tiedän minä, koska keiju sen kuiskasi korvaani kaapin päältä, ja nyt sen tiedät sinäkin. Tule siis leikkimään Vernerin veturiin, meriseikkailuihin, ja syöttämään possuille kakkua, niin ne eivät ikävysty päiväsaikaan yön riemuja odotellessaan!

Olisiko tämä oiva keijukoto?

Leikkimielisiä ja keijupölynkevyitä kevätpäiviä toivottaa,
Mukulakadun lastenohjaajatädit (jotka eivät ikinä aio kasvaa aikuisiksi)

Ps. Tulethan mukaan Mukulakadun Kevään kruunajaisiin ensi viikon perjantaina 2.5. Hassutellaan koko päivä naamiaisasuissa, askarrellaan vapputunnelmissa, kasvomaalaillaan ja kirjoitellaan aforismeja ilmapalloihin!

Ikimuistoisen museokokemuksen jäljillä

Kävin viime viikolla kevätpyrähdyksellä Tallinnassa. Eksyimme sattumalta myös marsipaanigalleriaan, mutta varsinainen kulttuurikohde oli Lentosataman paljon suosiota saavuttanut Titanic-näyttely.

Lentosatamasta on palannut kollega ja tuttu jos toinenkin silmät loistaen ja kertonut, kuinka Tallinnassa museot ovat ihan toisesta maailmasta kuin nämä meidän omamme. Olennainen ei yleensä välity kuvissa, joten nyt paikalla viimeinkin käyneenä ymmärrän, mistä silmien loiste johtuu.

Matkan jälkimainingeissa aloin miettiä omia unohtumattomimpia museokokemuksiani vuosien varrelta. Hieno Titanic-näyttely saattaa hyvinkin löytää vielä tiensä tälle listalle, mutta tuoreimpana tulee nyt toistaiseksi diskatuksi. 

Mieleeni on painunut vahvasti Glasgow’n Kelvin Hallissa aikanaan ollut liikennemuseo (nykyisin Riverside Museum). Myös Lontoon jo valitettavasti kuopattu teatterimuseo, Bathin Jane Austen -keskus ja Pariisin Musee d’Orsay ovat puhutelleet kovasti.

Mikä näistä paikoista tekee sitten niin erityisiä? Oivaltavat ratkaisut näyttelyiden rakentamisessa palautuvat mieleen sekä liikenne- ja teatterimuseon kohdalla. Lukuisia maailman taideaarteita seiniensä sisään kätkevässä Orsayssa suurimman vaikutuksen puolestaan teki kaikesta huolimatta museorakennus itse. Jane Austen -keskuksen tapauksessa kiittelen sympaattisen näyttelyn lisäksi myös museokahvilaa, jonka tuotteet oli nimetty Austenin romaanihenkilöiden mukaan: muistan vieläkin tilanneeni herra Bingleyn suklaaleivoksen, vaikka visiitistä on jo kahdeksan vuotta.

Seuraavaksi haastoinkin itseni pohtimaan, mikä meillä täällä Joensuussa on ikimuistoista ja ainutlaatuista. Vietän aikaa taidemuseolla tavallisesti viitenä päivänä viikossa, joten ympäristö muuttuu helposti arkiseksi ja erikoisuuksia tulee pohdittua harmillisen harvoin. Asiakkaamme kiittelevät yleisimmin kokonaisuutta: rakennusta, kokoelmia, näyttelyitä, ripustusta, kokoelmahuoneiden isoja mattoja, tunnelmaa.

Taidemuseon ala-aulassa on Marja Kanervon Maalaus vuodelta 2010. Poistotekniikalla tehty teos paljastaa pintakerrokset 120-vuotiaan rakennuksen historian eri vaiheilta. Menneisyyttä kouluna muistetaan teoksen halki kulkevilla XYZ-kirjaimilla. En ainkaan tähän hätään muista nähneeni muualla vastaavaa.

Marja Kanervo, Maalaus 2010


Toisen kerroksen antiikkihuoneen nurkkaus on mielestäni viehättävin interiöörimme. Viihtyisiä luku-  ja levähdyspaikkoja on muissakin huoneissa, mutta antiikkihuoneen sohvien ja jalkalampun yhdistelmä on ainoa laatuaan.

Etualalla etruskilainen nuorukaisen pää 500-luvulta eaa,
taustalla Jean-Francois Octave, Unohduksen ylistys 1992.


Oscar Parviaisen teokset ovat myös ihania. Niitä ei muualla näe.

Oscar Parviainen, Paratiisi 1910.

Nämä ovat minun poimintojani. Mitkä ovat sinun?

Hanna-Maija

Museotoiminnan haasteita

Joensuu sai tällä viikolla uuden museon, kun Pietarissa toimivan Russian Museumin (Venäläisen museon) virtuaalinen portaali "The Russian Museum: the Virtual Branch" avattiin. Uuden museon toimipiste on sijoitettu Joensuun seutukirjaston pääkirjaston parille tietokoneelle. Tietokoneiden kautta voi ihastella museon kuutta palatsia sekä sen kahta upeasti restauroitua puutarhaa tai astella sisään taideteosten maailmaan. 

Kyse on Venäläisen museon kansainvälisestä projektista, jossa museon upeat kokoelmat saatetaan yhä laajempien yleisöjen katseltaviksi tietokoneiden välityksellä. Museon virtuaalisia pisteitä on aika laajalti, Venäjällä niitä on 100 ja Venäjän rajojen ulkopuolellakin jo 40. Joensuussa virtuaalinen piste sijoitettiin kirjastoon, mutta muualla niitä on myös museoissa ja erilaisissa kulttuuriorganisaatioissa ja oppilaitoksissa. Joensuuhun sivupiste tuli kirjaston Karelia CBC Enpi -ohjelmasta rahoitettavan ”Libraries make a Difference”-hankkeen myötä. Sähköinen museotoiminnan esittely on oiva tapa tehdä omaa museota ja sen kokoelmaa tunnetuksi. En varmaan ole ainoa joka miettii, että josko seuraavalla Pietarin matkalla menisikin vierailemaan juuri tässä museossa! 

Arkityössäni joudun pohtimaan hieman toiselta kannalta museotoiminnan arkea. Pohjois-Karjalan maakuntamuseon työhön kuuluu opastaa ja auttaa kotiseutuyhdistyksiä ja niiden museotoimintaa. Kotiseutumuseoita perustettiin näillekin kulmille runsaasti 1950- ja 1960-luvuilla. Monesti museot sijoitettiin tyhjäksi käyneisiin viljamakasiineihin tai muualta pitäjästä siirrettyihin vanhoihin asuintaloihin. Vielä 1970- ja 1980-luvulla museotoiminta oli vilkasta, kun seuran jäsenet pitivät kotiseutumuseota kesäisin avoinna talkoovoimin.

Pohjois-Karjalan kotiseutuyhdistysten ja ammatillisten museoiden
väkeä maakuntamuseopäivässä Kolilla toukokuussa 2013. 

2000-luvulla on tilanne muuttunut useimmissa yhdistyksissä: talkooväkeä ei saada, aktiivit ovat ikääntyneitä ja nuorempaa sukupolvea ei kotiseutumuseo voisi enempää kiinnostaa! Parin vuoden aikana on jo kaksi kotiseutuyhdistystä miltei pistänyt lapun luukulle ja tullut kertomaan meille ajatuksesta lopettaa kotiseutumuseo. Yhteisen keskustelun ja toiminnan ideoimisen jälkeen on ajatus muuttunut ja museot on saatu joko pidettyä auki tai museota ei ole lakkautettu. Minun ei tarvitse olla suuri ennustaja kun totean, että vastaavanlaisia tilanteita tullee eteen jatkossakin – myös muualla Suomessa.

Museotoiminnan johtoajatuksena on 2000-luvulla oltava, että on seurattava aikaansa ja oltava koko ajan muutoksessa. Ammatillisissa museoissa trendinä alkaa olla erilaisen museotoiminnan jalkautuminen museorakennuksen ulkopuolelle. Museoissa on myös yhä lisääntyvässä määrin tarjolla erilaisia sähköisiä / virtuaalisia oppaita, kuten QR-koodeja näyttelyjen opastuksissa. 

Muutosten perässä on kuljettava, sillä asiakkaat eivät välttämättä innostu passiivisesta katselunäyttelystä. Nyt halutaan erilaista toimintaa, interaktiivisuutta, elämyksiä, tietoa ja oivalluksia. Pohjois-Karjalan museossakin uudistetaan Matkalla Karjalassa -perusnäyttelyä koko ajan – vaikkakin pienin askelein. Suurin uudistushan tapahtui vasta vuonna 2011, mutta paikoillamme emme voi tuosta huolimatta jäädä. Viime marraskuun lopulla saimme esille ns. Ylisoutajan veneen, jolla kuljetettiin ihmisiä Pielisjoen ylitse ennen Suvantosillan valmistumista. Kalevalanpäivänä 2014 avaamme perusnäyttelyssä ns. LASTEN MUSEOHUONEEN, josta vanhan tupainteriöörin seinien lokeroista löytyy talonpoikaistuvan esineistöä ja hieman tuoksujakin. Lasten suosittu leikkipaikka Mukulakatu sai pari viikkoa sitten uuden veturin ja junanvaunun ja tänään muutti Mukulakadulle uusi asukas: Verneri Veturimies. 

Taiteilija Ihva Aulan suunnittelema Verneri Veturimies
on Mukulakadun uusin asukas

Tarja Raninen-Siiskonen

Kieli solmussa

Eräs työkaverini muistaa aina mainita, että puhuu vain suomea ja ”azerbaidžannii”. Vaikka tarkoituksena on kai kertoa, ettei kielten puhuminen oikein suju, olen tulkinnut azerin puhumisen tarkoittavan selkeää asiakaspalveluenglantia, jolla pärjää hyvin ulkomaalaisten vierailijoiden kanssa. Minut saatetaan hälyttää tulkkausavuksi, jos tilanne on vaativampi. Tätä sattuu harvoin, joten teoriani saattaa hyvinkin osua oikeaan.

Ehkä tästä syystä asiakaspalvelun kieliongelmia tulee harvemmin pohdittua. Pääsinkin tällä viikolla mielenkiintoisen haasteen eteen, kun uudelle harjoittelijalleni osui ensimmäiseksi asiakkaaksi brittiläinen herrasmies. Tilannetta seurasi hetkellinen jäätyminen ja sitten pyyntö keskeisestä museon asiakaspalvelusanastosta englanniksi.

Puhun itse sujuvaa, liki natiivitasoista englantia, joten homman hankaluutta ei aina tule muistettua. Mutta kun yritin laatia mahdollisimman yksioikoista ja helposti omaksuttavaa sanalistaa, huomasin asiakaspalveluun liittyvät todella kenkkuja sanoja. Esimerkiksi ”exhibition” ja ”brochure” eivät erikoisine äänteineen helposti taivu suomalaiseen suuhun, mutta vastaavaa helpompaa sanaakaan ei noin vain voi keksiä. 

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että edes suurin piirtein sinnepäin on aina parempi kuin hiljaa pysyminen ja kannustan kaikkia puhumaan oman kielitaitonsa rajoissa niin paljon kuin mahdollista. Joissain tapauksissa lausumisellakin on kieltämättä väliä. Listaa tehdessä nauratti esimerkiksi third-sanan th-äänne, jonka oikein lausuminen kolmoskerroksesta puhuttaessa on suositeltavaa, ettei vahingossa tule mainostaneeksi museon pökälekerrosta.

Mutta onhan niitä helpottaviakin tekijöitä. Nyt taidemuseossa esillä olevassa Tiina Kivisen ja Arto Väisäsen näyttelyssä on esillä piirustuksia ja grafiikkaa. "Drawings and graphics" on huomattavasti helpompi omaksua ja lausua kuin esimerkiksi viime kesän tekstiilitaiteen näyttelyn erilaiset tekniikat, jotka tuottivat paikoin päänvaivaa minullekin. 

Tässä samalla on tullut pohdittua myös oman kielitaidon rajallisuutta, sillä muut kielet eivät minulta yhtä suvereenisti taivu. Eli on se jäätyminen tuttua minullekin. Kun asiakaspalveluun taannoin saapui hurmaava ranskalaispariskunta, jäivät tututkin ranskankieliset sanat kurkkuun. Päässäni kyllä kerroin ikonihuoneen löytyvän kolmannesta kerroksesta sujuvalla ranskan kielellä, mutta asiakkaille taisi valitettavasti välittyä vain harvinaisen selkeää englantia ja käsillä veuhtomista. Rahastus ja kiittäminen sentään sujuivat ranskaksi, mutta korpesi silti vietävästi, sillä pariskunnallekin olisi varmasti ollut iloinen yllätys saada ranskankielistä palvelua täällä itärajalla. Puhumattakaan siitä tunteesta, kun olisin päässyt ylittämään itseni uudessa tilanteessa.

Kielitaito on mukava ja usein hyödyllinen lisä, mutta – ja nyt kaikki kesätöistä haaveilevat silmä tarkkana! - kokemuksen pohjalta kuitenkin sanoisin, että museonkin asiakaspalvelussa paras viestintä on sitä sanatonta laatua. Hymyllä, hyvällä asenteella ja tarpeen vaatiessa käsien heiluttelulla pystyy kommunikoimaan melkein kaiken tarvittavan. Englanti, suomi, ranska ja azer toimivat sitten täydentävänä tukena.

Hanna-Maija

Kokoelmien kätköistä

Kun nyt olemme viime aikoina liikkuneet täällä blogissakin enemmän museoiden tekemän yleisötyön puolella ja kertoneet kaikesta siitä, miten museo näkyy ulospäin, niin ehkäpä on aika tehdä pieni kurkistus kulissien taakse. Mitäs kaikkea muuta museosta löytyykään kuin näyttelyitä ja mahtavia oheistapahtumia?

Vaikka oma työsarkani istuukin enemmän juuri sinne yleisötyön piiriin, niin viime viikolla sain ilokseni tehdä pienen ekskursion Pohjois-Karjalan museon kokoelmavarastoihin. Pohjois-Karjalan museossa on varsinaisten kokoelmien lisäksi opetuskokoelma, jonka esineitä voidaan tutkailla ja käsitellä esimerkiksi koululaisryhmien kanssa ilman, että tarvitsee kauhusta kankeana jännittää, mitä ainutlaatuisen arvokkaille museoesineille tapahtuu. Nyt missiona oli löytää museon varastosta sopivia, opetuskokoelmaa täydentäviä esineitä. Ja mikä olikaan etsinnän tulos, otetaanpa pari esimerkkiä.

Kuinka moni tietää mikä tämä esine on? Arvauksia, villejä veikkauksia?

Mikä on tämä mystinen puupalanen?

Näyttää vain puiselta ällän muotoiseksi sahatulta laudalta, eikös niin. Mitäs ihmeellistä tässä nyt sitten on? No, tämähän on huopatossujen kaava! Miten fiksua tehdä kaava puusta, ei ainakaan rikkoonnu, rispaannu ja häviä niin helposti kuin voipaperille tai kartongille väännetty versio. Eniten tässä esineessä itseäni kuitenkin sykähdytti se, että ottaessani huopatossukaavan käteeni, oli itsellänikin jalassa, mitkäs muut kuin huopatossut. Joku käsistään kätevä ihminen on tehnyt tällaisen huopatossukaavan vuosikymmeniä sitten, ja nyt minulla on jalassani lähestulkoon samanlaiset töppöset. Menneisyys ja nykypäivä kohtaavat uskomattoman hienolla tavalla.

Tai mitäs sanotte tästä: 
 
Puinen ja pyöreä - mikä se on?

Niin no, lautaseltahan se vaikuttaa ja lautanenhan se on. "Vaatimaton ja yksinkertainen esine", voisi moni sanoa, mutta kun hetken aikaa pyörittelee lautasta käsissään, niin jopa alkaa mielikuvitus laukata. Kukahan tältäkin lautaselta on syönyt, ja mitä? Pohjassa on kaiverrettuna kirjaimet HGS, käyttäjän tai valmistajan nimikirjaimet kenties? Vai onko käyttäjä ollut samalla myös lautasen valmistaja? Lautanen on tehty sorvaamalla, sillä sorvauksen jäljet näkyvät ja tuntuvat sormiin selvästi. Lautasta tarkemmin tutkaillessaan voi jo melkein nähdä itsensä jykevän, puisen pirtin pöydän ääressä ja kuulla lattialankkujen narinan sekä tulen ritinän takanaan. 

Nyt nämä kaksi esinettä odottavat useiden muiden esineiden kanssa työhuoneeni nurkassa luettelointia ja sen jälkeen ahkeraa käyttöä, sillä käyttöä vartenhan nämä opetuskokoelman esineet on tarkoitettu. Ehkäpä juuri sinulla on mahdollisuus seuraavan museovierailusi yhteydessä päästä nauttimaan näistä kosketeltavaksi tarkoitetuista esineistä ja kokea sama sykähdyttävä tunne, jonka minä sain kokea ottaessani käteeni huopatossukaavan.

Opetuskokoelma täydentyy...


 Ulla

Tilastojen kertomaa

Taas on tullut se aika vuodesta, kun ynnätään yhteen viime vuoden saldoa. Museoissa tuo saldo mitataan nykyisellään kävijämäärissä. Suomen Museoliiton ylläpitämällä Museoposti-sähköpostilistalla ovat useat museot ilmoittaneet ylpeinä kävijämäärän kasvustaan. Kävijämäärän kasvu onkin henkilökunnan näkökulmasta innostavaa ja kertoo myös onnistumisista.

Myös Joensuun museoiden kohdalla voidaan olla tyytyväisiä, sillä kävijäluvut vuonna 2013 olivat korkeammat kuin edellisenä vuonna. Joensuun museoiden kävijäsaldo oli päättyneenä vuonna yhteensä 48 555 kävijää. Itse asiassa kävijämäärä ylittyi asetetusta 43 000 kävijän tavoitteesta aika hulppeasti. Tuosta siivusta taidemuseo keräsi lähes 19 000 kävijää, Carelicum – Pohjois-Karjalan museo lähes 28 000 ja Joensuun Bunkkerimuseomuseo vajaat 1 900 asiakasta. Edelliseen vuoteen verrattuna museoiden kävijämäärä lisääntyi yhteensä lähes 2 100 kävijällä, sillä vuonna 2012 museoissa vieraili 46 473. Hyvä me!
 
Näyttelyvieraita Jaana Partasen näyttelyavajaisissa huhtikuussa 2013.

Mutta… museoväki tietää todella hyvin, ettei pelkkä kävijämäärä kerro koko totuutta museoiden toiminnasta ja kävijäkunnasta. Näyttelyt ja kävijät ovat vain yksi, vaikkakin näkyvä, siivu museoiden toimintaa. Museoalan tilastoissa pyritään mittaamaan kävijöiden lisäksi museoiden tuloja, menoja, erilaisten kokoelmien laajuutta, tapahtumien määrää ynnä muita. Vaikka mittareita on useita, välillä tuntuu, etteivät nekään mittaa sitä laadullista toimintaa, mitä museoissa todellisuudessa tehdään. Miten mitataan uudenlaista yleisötoimintaa tai yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa. Kuinka mitataan museovierailijan kokema ilo tai innostus? Tai miten mitataan museon tekemän kulttuuriympäristötyön vaikutuksia? Kaikkiin näihin emme ole itsekään vielä keksineet sopivaa mittaria.

Museoiden toiminta on 2010-luvulla jatkuvassa muutoksessa – vaikka museoiden henkilökunta ei sitä ehkä kaikkialla tahtoisi. Perinteisten kokoelma- ja näyttelytoimintojen rinnalle tulee koko ajan entistä enemmän asiakaslähtöisempää toimintaa ja yhteistyötä eri alojen toimijoiden kanssa. Yleisö odottaa museoiden laajentavan toimintansa myös museorakennuksen ulkopuolelle, kansan pariin. Ja onhan sitä tehtykin aina sopivissa väleissä. Viime vuonna Pohjois-Karjalan museon Puun matka Pielisjoelle – näyttely oli mukana SciFestissä sekä Silva-messuilla.

Perinteiset kävijämäärät ja muut mittarit eivät siis aina taivu mittaamaan näitä uusia ja innovatiivisia toimintamuotoja tai yleisön kokemuksia. Jatkamme museomaailmassa sopivien mittareiden etsintää ja kehittelyä, siihen saakka jatkamme kävijälukujen ja muiden käytössä olevien mittareiden avulla toiminnastamme kertomista.

Tarja Raninen-Siiskonen

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Vuodenvaihde tapaa olla symbolisten uusien alkujen aikaa. Tämä näkyy myös minun työssäni: kerrataan mennyttä, mietitään sen pohjalta tulevaa. Poimitaan parhaat jutut ja ideat, siirretään huonosti toimivat kokonaan sivuun tai hautumaan takaisin mietintämyssyyn.
 
Tapani mukaan siivosin joulun tietämillä työpöytäni menneen vuoden paperipinoista ja muistilapuista, joten pääsin aloittamaan ihan konkreettisestikin puhtaalta pöydältä. Vähän samankaltaiset tunnelmat on täällä blogin puolella, vaikkei ihan niin käsinkosketeltavista asioista puhutakaan.

Vitriinien välistä on toistaiseksi pyörinyt pääasiassa Ullan, Tarjan ja minun voimin, joskin vieraskyniä on käytetty aina mahdollisuuksien mukaan. Systeemi ja päivitystahti jatkunee entisellään myös tulevana vuonna. Aiheiden kanssa olemme olleet melko omavaltaisia, asiaan on tartuttu milloin mistäkin mielessä pyörineestä asiasta. Yleensä aiheet ovatkin olleet ajankohtaisia, liittyen joko meneillään oleviin näyttelyihin tai museoalan puheenaiheisiin. Joensuun museoista olisi kuitenkin kerrottavana  paljon muutakin!

Nyt kuuluttaisinkin lukijoiden toiveita tekstien aiheista. Mistä sinä haluaisit lukea tänä vuonna? 

Muiden kirjoittajien puolesta en uskalla tietysti puhua, mutta itse kokisin uudet, oman pään ulkopuoliset aihetoiveet tervetulleena haasteena. Kaikkiin aiheisiin en tietysti itse osaa tai pysty tarttumaan, mutta parhaani mukaan lupaan etsiä asiantuntevia kirjoittajia, jos suinkin muilta töiltään ehtivät ja mukaan innostuvat.
 
Aihe-ehdotuksia voi jättää joko tänne blogin kommenttiboksiin tai sähköpostilla minulle, etunimi.sukunimi@jns.fi.  Tietysti sana kulkee myös esimerkiksi Twitterin ja Facebookin välityksellä tai ihan nykäisemällä hihasta taidemuseon käytävillä!
 
Mukavaa alkanutta vuotta 2014 kaikille!
 
Hanna-Maija

Kesätyö taiteen keskellä

Hei! Tässä kirjoittelee Veera, 17-vuotias taidemuseon kesätyöläinen. Tällä hetkellä on meneillään kolmen viikon kesätyöni viimeinen päivä, j...