Näkymättömän maailman ihmeellisiä näkyjä

Näyttelytiedotus saa toisinaan ainakin tällä museoassistentilla sormen suuhun – vaikka teksti kiinnostavan aiheen ympäriltä syntyisikin kivuttomasti, parhaatkaan pressikuvat yleensä vangitse taideteoksen tai esineen henkeä ja näyttävät lehdessä painettuina elottomilta. Ymmärrettävää? Kyllä. Harmillista? Ehdottomasti. Tavoitteenahan on herättää yleisön mielenkiinto ja tiedonjano.

Tällä hetkellä taidemuseossa on esillä pressikuvia ajatellen vielä normaaliakin suurempi pähkinä purtavaksi: meneillään olevassa Mielen alkemiaa -näyttelyssä Jaana Partanen tutkii paljain silmin näkymätöntä maailmaa ja sukeltaa mielen ja tietoisuuden arvoituksiin. Välineenä taiteilijalla ovat uskomattomat, värikkäät 3D-valokuvat, jotka muuttuvat katsojan vaihtaessa paikkaa! Tässäpä sitä ollaan, normaaliakin enemmän pyörällä päästään.

Silmää kuvat hivelevät perinteisellä 2D-tekniikallakin. Efekti ei kuitenkaan voi olla sama kuin silloin, kun kuvassa olevan henkilön katse seuraa käytävällä tai tausta "liikkuu" vaivihkaa silmien vaellellessa pitkin teosta.

3D-valokuvateos sarjasta Mielen alkemiaa 2011 © Jaana Partanen

Mielen alkemiaa -näyttelyn aika (20.4.-19.5.) on muuten sitä luokkaa, joka tunnetaan englanniksi hienolla ilmauksella "blink and you’ll miss it". Nyt kehotankin laittamaan vikkelästi jalkaa toisen eteen ja suuntaamaan nenän kohti taidemuseota, ettei ota aikailu päähän sitten jälkikäteen.

Mielestäni Partasen teokset taustoineen vaativat jonkin verran makustelua ja sulattelua. Neljä viikkoa saattaa näin vapun korvilla sujahtaa tosiaan ohi kuin silmänräpäyksessä, mutta jos sitä kerran potkii itsensä liikkeelle, ehtii näiden viikkojen aikana onneksi tulla pureskelemaan näyttelyn sisältöjä uudemmankin kerran.

Hanna-Maija

ps. Partasen näyttelyssä pohditaan mm. aivojen ja mielen suhdetta ja kuvissa on käytetty hyväksi lääketieteen kuvantamisen tekniikoita, toisin sanoen kuvamateriaalia ihmisen sisältä. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa makaavan vartalon värityksenä on syöpäsoluja. Tämän (ja alkavan viikonlopun) kunniaksi yritin viljellä tekstiin kehollisia kielikuvia ja sanavalintoja. Papukaijamerkki kaikki bonganneille!

Museokokoelmat - täältä ikuisuuteen

Hesari on kiintoisasti viime aikoina nostanut keskusteluun tärkeitä museoasioita. Ensin pohdittiin sitä, ovatko museot lapsiystävällisiä vai -vihamielisiä paikkoja, ja nyt lauantain Hesarin avattuani löysin Kaisa Viljasen lauantaiesseen, jossa käsiteltiin museoiden kokoelmia ja niiden säilyttämistä hyvinkin kiintoisasta näkökulmasta, nimittäin kokoelmista tehtävien poistojen kautta.

Museoiden perimmäinen tarkoitus on toki säilyttää esimerkkkejä elämästämme, kulttuuristamme ja arkipäivästämme aina sinne hamaan tulevaisuuteen asti, ehkä joku sanoisi jopa ikuisesti. Tosin kolmen miljardin vuoden päästä aurinko joka tapauksessa haukkaa tämän meidän pallomme, joten jossain vaiheessa myös museoiden kokoelmille koittaa loppu. Mutta kyllähän se nykyihmisen perspektiivistä lähes ikuisuudelta tuntuu, kun yrittää ajatella elämää kolme miljardia vuotta eteenpäin...

Mutta onko millään tavalla realistista edes ajatella, että joku esine säilyisi muuttumattomana ja moitteettomana iäisyyden. Tällainen ajatus tuntuu jo lähtökohtaisesti hieman, etten sanoisi hassulta. Eikö kaikella kuitenkin ole alku ja loppu, näin myös esineiden elinkaarella? Jos ajatellaan sitä esine- ja taideteosmäärää, mitä ihmiskunta ehtisi tuottaa tämän nykyisen tavarataivaan lisäksi esimerkiksi kolmen miljardin vuoden aikana, ja vaikka tästä objektimäärästä vain promillen murto-osa kerättäisiin museoiden kokoelmiin, niin aikamoisen paksun tavarakerroksen voisin kuvitella maapallomme pintaa kiertävän kolmen miljardin vuoden kuluttua.

Tottahan lähtökohtana täytyy olla se, että esineitä ja teoksia säilytetään mahdollisimman hyvin mahdollisimman pitkään, mutta ei kai kuitenkaan ikuisesti. Niin kiehtova kuin se ajatus voikin olla nuoruutta ja ikuista elämää tavoittelevassa kulttuurissamme, jotakin pysyvää elämästämme löytyy: museokokoelmat! Vaikka museot keräävät meidän kaikkien, niin sinun kuin minunkin, yhteistä kulttuuriperintöä, niin rajansa kaikella. Jos museoiden on jo nyt vaikea löytää tiloja kokoelmilleen, niin entä sitten sadan, kolmen sadan, kolmen tuhannen tai kolmen miljardin vuoden päästä?

Jos esimerkiksi jokainen suomalainen valitsisi omasta elämästään yhden esineen museon kokoelmaan, siis vain yhden esineen, syntyisi tästäkin jo yli 5 000 000 esinettä käsittävä melkoinen jättimuseokokoelma. Ja kuitenkin jokainen näistä esineistä kertoisi aivan yhtä arvokasta tarinaa vuoden 2013 suomalaisesta kulttuurista.

Kerätäkö vai ei kerätä, siinä pulma. Säilyttääkö vai ei säilyttää, siinä pulma.

Ulla

Tervemenoa ikävä!

Kevään kunniaksi kolmannen kerroksen Studiossa on ollut esillä Kyllä ketuttaa! -näyttelyssä Hannu Riikosen ja Reetta Gröhn-Soinisen humoristisen naivistisia veistoksia. Sen myötä esille on päässyt myös pitkästä aikaa rakastettu kokoelmasuosikki, Riikosen Tervemenoa ikävä.

Riemukas veistos kävi edustamassa kanssamme viime kesänä myös Karjalan messuilla. Siellä hyväntuulinen ja rehevä alaston nainen kirvoitti hiljaisena aloituspäivänäkin kiitettävän määrän kommentteja. Supliikkia kysyttiin siinä vaiheessa jo messuemännältäkin.

- Siekö se oot ollut tässä mallina?
- No siinähän se on minun vaimo ollut mallina!
- Miten te ootte tämän minun kuvan tänne saaneet?

Veistos näyttävästi spotissa messuympäristössä. Kuva: Ville Moilanen.

Kohteliaisuuksia vai ei, se lienee sekä sanojan että kuulijan korvien välissä. Kyllä saattaisi ketuttaa huonompana päivänä! Parempina onneksi lähinnä naurattaa. Messuympäristössä tilanne oli kommentista ja sen sanojasta riippuen paikoin haastava, paikoin hersyvä.

Ensimmäinen kommentti oli helppo kuitata olankohautuksella, olinhan nelivuotias veistoksen valmistumisen aikaan. Toinen olikin haastavampi eikä marssijärjestyksestä ollut varaa poiketa: ensin kurkistettiin vieressä seisovan vaimon ilme, jatkotoimenpiteet harkittiin sen mukaisesti. Viimeinen kommentti kertoi jo sen verran letkeästä huumorintajusta, että jutusteltavaa riitti pitemmäksikin aikaa.

Maltillisemmassa valossa taidemuseon Studiossa.

Reagointikykyä on nyt näyttelyn myötä verestetty taas asiakaspalvelutiskissä. Yksi asia kuitenkin yhdistää: oli ajatus mahdollisesta mallista mikä tahansa, tavallisimmin veistos herättää iloisesti paistavan kevätauringon tavoin hilpeyttä ja hyvää mieltä. Tervemenoa talven pimeys, harmaus ja ikävä, tervetuloa kevät, valo ja elämänilo!

Hanna-Maija

Tiikereitä seinillä, perhosia vatsassa

Opastuksen valmisteleminen on aina, paremman sanan puutteessa, jännää. Opastuksen tarkoituksena on avata yleisölle esiteltävää kohdetta lyhyessä ajassa mahdollisimman hyvin, mutta kaikkia korttejaan ei kannata paljastaa heti – muuten on tarkentavien kysymysten tullessa pulassa.

Olen vuosien saatossa opastanut paljon, mutta viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Lisäksi  uuden opastuksen alla pieniä perhosia vatsassa ei voi välttää, vaikka kuinka osaisi asiansa. Luulin enimpien perhosten olevan vielä talvehtimistilassa, mutta poikkeuksellisen paljon niitä tuntui vuodenaikaan nähden olevan liikkeellä viime viikonloppuna, kun Leena Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttelyn ensimmäiseen opastukseen oli aikaa valmistautua vain päivä.

Peda-amanuenssi Outin laatiman opastuspohjan, taustamateriaalin ja oman tutustumisen lopputuloksena sain kuin sainkin kasaan mielestäni ihan toimivan rakenteen – mikä olikin hyvä, sillä ensimmäiselle opastukselle löysi tiensä yli 30 kuulijaa! Kummasti se adrenaliini auttaa tällaisessa tilanteessa skarppaamaan: opastuksen aikana aiheiden väliset linkit loksahtivat paikalleen ja alkuun hermoilemani ilmaisut ja sanamuodot tulivat suusta ulos kuin itsestään. Taitaa olla kuin pyörällä ajo tuo opastaminen, ei sitä perusosaamista niin helpolla pois ruostuneestakaan konkarioppaasta kitketä, vaikka asia onkin aina näyttelyn tai paikan vaihtuessa uutta.

Opas oli siis tällä kertaa kiitettävän skarppina, mutta niin olivat kuulijatkin! Hienoja kysymyksiä ja huomioita tuli pitkin kierrosta ja etenkin sen jälkeen. Onneksi taiteilija itsekin oli vielä kaupungissa, joten ehdin muutamaan mieltä askarruttavaan asiaan kysyä jopa tarkennuksia päivän päätteeksi. Harvoin saa näin hienoa mahdollisuutta lisätietoon ihan tuoreeltaan.

Tiikerinpiirtäjä-näyttelyyn järjestetään opastuksia koko näyttelyn ajan keskiviikkoisin klo 18 ja sunnuntaisin klo 14. Tästä eteenpäin eläimellinen energia löytyy toivottavasti vatsan sijaan ainoastaan seinillä olevista kissapedoista ja vastassa on huomattavasti seesteisempi opas. Eli tästä se lähtee. Tervetuloa!

Hanna-Maija

ps. Opastukset ovat pääasiassa yleisopastuksia. Intendentti Ulla Pennasen teemaopastukset otsikolla ”Kuinka näyttely rakentuu” ovat sunnuntaina 17.3. ja keskiviikkona 3.4.

Toimintaa, interaktiivisuutta, kaikenlaista hulabaloota?

Kun nyt olemme päässeet blogissa suoraan yleisötyön äärelle, niin jatketaan samalla teemalla vielä kertaalleen ja pohditaan hetki museoiden yleisösuhdetta hieman laajemmasta näkövinkkelistä, ei vain lapsiasiakkaisiin keskittyen.

Tottahan on, että museot kilpailevat ihmisten vapaa-ajasta ja sillä sektorilla kilpailua riittää. Miten ihmeessä museot voivat pysyä kilpailussa mukana? Tapahtumia, toimintaa, interaktiivisuutta? Sitäkö meiltä kaivataan? Silläkö saisimme ihmiset tulemaan museoihin; ja vieläpä viihtymään?

Meillä on huvipuistomme ja tiedekeskuksemme, joista varmasti löytyy jokaiselle jotakin ja kaikille kaikkea, mutta mitä löytyy museoista? Kulttuuriperintöä? Tarinoita historiasta ja nykypäivästä, meistä itsestämme, esi-isistämme, ihmisistä, jotka elivät kauan ennen meitä? Aivan, juuri tätä meiltä museoista löytyy. Kysymys kuuluukin: miten saada ihmiset pysähtymään ja todella kuuntelemaan noita upeita tarinoita, joita meillä on kerrottavanamme. Onko museon oltava täynnä tohinaa ja touhua, interaktiivisuutta ja osallistumista ennen kuin se voi olla todella kiinnostava?

Pohjois-Karjalan museossa järjestettiin menneenä lauantaina laulettu museokierros, samaisia kierroksia järjestettiin myös viime vuonna kolme kertaa. Kierroksen tarkoituksena on tuoda esille museon näyttelyn sisällöt ennen kokemattomalla, mutta kuitenkin museon sisältöihin erityisen hyvin sopivalla tavalla: kalevalamittaisen runolaulun keinoin. Kierrosten sisällön suunnittelusta ja vetämisestä on vastannut upeaääninen kansanmuusikko Anna Fält. Kierrokset eivät sisällä lainkaan puhetta, vaan museon perusnäyttelyn sisältöihin tutustutaan nimenomaan laulun keinoin, kun kerran laulumailla ollaan!

Vaikka kierroksesta loistivat poissaolollaan kaikenlainen toiminta ja interaktiivisuus, ja asiakkaat keskittyivät vain kuuntelemaan, oli kierroksesta saatu palaute erittäin positiivista ja kiitollista. Kertoivatpa jotkut saaneensa kierrokselta elämänsä upeimmat kokemukset!

Näiden palautteiden jälkeen olisin valmis ilman minkäänlaista varausta väittämään, ettei meidän museossakaan tarvitse aina lähteä merta edemmäs kalaan. Meidän on vain nähtävä omat sisältömme uusin silmin, tehtävä tuttu vieraaksi kuten kulttuuriantropologi asian ilmaisisi. Museon sisällöt kiinnostavat myös sellaisenaan, ilman suurta draamaa ja interaktiivisuutta. Ehkä meidän, siis museon väen on vain luotettava vankasti omien sisältöjemme voimaan ja nähtävä se, mitä asiakkaat näkevät.

Laulava opas Anna Fält tarinoi vanhoista sodista.

Ulla

Ps. Lauletuille museokierroksille ehtii vielä tänään keskiviikkona 27.2. klo 18 ja tulevana lauantaina 2.3. klo 13. Tulkaa mukaan ennen kuulumattomalle matkalle!

Talvilomatunnelmissa

Tartun vielä Tarjan viime viikolla käsittelemään aiheeseen lapsista ja museoista. Museoväki ei toivottavasti missään pelkää lapsia, mutta yhtä toivottavaa on, etteivät lapsiperheet pelkää museoita. Uskon vilpittömästi, että kun museot tulevat lapsesta asti tutuiksi, niissä viihtyy helposti vanhempanakin. Puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä: lapsuudenkotini sijaitsi mäen juurella ja mäen toisella puolella oli museo, jonka pihalla oli lampaita. Tutuiksi tultiin, puolin ja toisin.

Etelä-Suomessa asuva kummipoikani Paavo piipahti talviloman kunniaksi Pohjois-Karjalassa, eikä tädin työpaikkaa tietysti voinut matkakohteena välttää. Samaan syssyyn päätimme seikkailla tutustumaan myös Carelicumiin. Viimeksi Paavon käydessä vajaa vuosi sitten Carelicumissa sattui lampuista innostuneen pojan iloksi sähkökatko. Mitään niin jännää en nyt voinut järjestää, mutta hyvä reissu oli silti.

Mukulakatu oli toki koko perheelle hieno kokemus, mutta löytyi sitä ihmeteltävää muualtakin. Pohjois-Karjalan museon pulmapelinäyttely saattoi olla enemmän iskän heiniä, mutta ei jäänyt toukokuussa 2 vuotta täyttävä poikakaan aikailemaan, vaan hyppäsi kursailematta näyttelyn lattialta löytyvään jättimäiseen palapelilaatikkoon. Täällä taidemuseon puolella puolestaan ehdottomasti jännittävimpiä kokemuksia olivat aulatilan kaiku, hienot portaat ja Hannu Riikosen veistokset.

"Saa koskea!" muistuttaa Rauni Rauniorotta.

Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt blogiteksti työotsikolla ”mitä täällä museossa pitää oikein katsoa?” Se saattaa hyvinkin tulla myöhemmin, mutta toistaiseksi ottakaamme kaikki Paavon esimerkistä oppia: museossa voi ja pitää fiilistellä juuri sitä, minkä itse kokee kiinnostavimmaksi.

Hanna-Maija eli tuttavallisemmin Hanna-täti

Pelkääkö museoväki lapsia!

Tiistain (12.2. 2013) Helsingin Sanomissa julkaistu Ville Seurin kolumni ”Miksi museoväki pelkää lapsia?” on aiheuttanut kohua museoväen keskuudessa. Mekö pelkäämme lapsia? Niinkö? Kyllä museoissakin ymmärretään, että lapsissa on tulevaisuus – myös museoiden kannalta. Kolumnia lukiessa jäi vaikutelma että Ville Seuri on liikkunut vain ja ainoastaan Helsingissä ja tutkaillut sikäläisten museoiden tarjontaa.

Täällä susirajalla on monesti huomattu kuinka pitkä matka on matkustaa Helsingistä Joensuuhun, mutta täältä matka pääkaupunkiin ei ole olekaan enää yhtä pitkä. Mutta ehkäpä tuon matkan takia pääkaupunkilaiset eivät ole täällä rajaseudulla juurikaan vierailleet ja tutustuneet museotarjontaamme.

Mutta mitä meillä Joensuussa onkaan tarjolla lapsille? Carelicumissa – Pohjois-Karjalan museossa on ollut jo vuodesta 1998 lähtien Mukulakatu – lasten oma satukaupunki. Ympäristöltään ja aktiviteeteiltaan se ei yhtään kalpene eikä häpeä Seurinkin ihasteleman Helsingin kaupunginmuseon lasten kaupungin rinnalla.

Mukulakadulla on tämän vuoden alusta lähtien alettu toimia entistä enemmän Pohjois-Karjalan museon ja karjalaisen kulttuuriperinteen näkökulmasta. Kaiken muun viikoittaisen touhun lisäksi järjestämme esimerkiksi joka kuukausi teematapahtuman. Helmikuun tapahtumassa liikutaan lumimiehen jäljillä ja maaliskuussa ratkotaan erilaisia pulmia ja pelejä vaihtuvan näyttelyn teeman innoittamina. Tarjonta lapsille ei Carelicumissa rajoitu pelkästään Mukulakatuun, sillä perusnäyttelynkin puolella on erilaista aktiviteettia ja muuta mukavaa tehtävää – niin aikuisille kuin lapsillekin. Myös Joensuun taidemuseon ONNIn puolelta löytyy yhtä jos toista askaretta. Helmikuun lopussa vietämme taidemuseolla Onnin nimipäiviä tutustumalla päiväkotiryhmien kanssa Hannu Riikosen ja Reetta Gröhn-Soinisen veistoksiin työpajan merkeissä, ja myöhemmin keväällä työpajoissa on luvassa kaikenlaista muuta mukavaa.

Mukulakadulta

Moni varmaan pohtii, millaista palautetta olemme saaneet museoistamme. Pääasiassa voi sanoa, että sekä Carelicumissa että taidemuseossa vierailleet ovat yllättyneet monipuolisuudestamme. Tässä makusteltavaksi yksi palaute: 

”Yllätyin, että täällä on niin paljon kaikkea. Hyvin monipuolinen ja kattaa monia aikakausia ja alueita. (29.1.2013)”

Toivotamme kaikki lämpimästi tervetulleiksi tutustumaan, ikään ja asuinpaikkaan katsomatta!

Tarja Raninen-Siiskonen

ps. Museoliiton viestintäpäällikkö Seppo Honkasen vastaus Seurin kolumniin on luettavissa Museoliiton P.S.-blogissa.